"En tahdo luopua leikistä enkä tahdo olla yksin!" valitteli Annikki. "Sinun kanssasi, Elämä, tahdon leikkiä, koska muut eivät rupea tovereikseni."
"Annikki ainoiseni, elä pyydä leikkiä Elämän kanssa. Se leikki on leikeistä turmiollisin", varoitteli Elämä.
Mutta juuri sitä Annikki pyysi, sitä ainoata hartaasti anoi.
"Oi Annikkini, miksi minun kanssani pyydät leikkiä?" kyseli Elämä.
"Siksi että rakastan sinua", sanoi Annikki. "Oi suostu, Elämä, pyyntööni!" Ja Annikin katse oli hellä ja hilpeä, mutta vaiti oli Elämä, kunnes vihdoin synkkänä virkkoi:
"Ehdolla suostun."
"Sano ehtosi Elämä."
Mustaksi oli himmentynyt Elämän katse, ja hymy oli paennut kauvaksi hänen lausuessaan:
"Viisitoista vuotta olet nyt lapsena leikkinyt, viisitoista vuotta vielä saat minun kanssani leikkiä, mutta sitten — — —"
"Mitä sitten?"