"Oi Elämä, anna jotain uutta", pyyteli Annikki.
"Kaikkien antimieni kanssa olet jo leikkinyt Annikkini," sanoi Elämä, "kaikki iloni olet iloinnut, ei ole mulla muuta jälellä kuin murhe."
"No, anna sitten murhe, en ole sitä vielä koskaan kokenut," sanoi
Annikki.
"Annikki ainoiseni, kamala on lemmen kosto, mutta monta vertaa kamalampi on murheen kosto. Voi sitä ihmislasta, joka murheella leikkii!"
Mutta Annikki tahtoi leikkiä murheella, ei pelännyt sen kostoa.
Ja Elämä antoi Annikin aavistaa, millaista oli murhe ja epätoivo. Kun nälkä kaatoi kansaa ja taudit raivosivat, tulivat kamalat viestit Annikin kuuluville. Ja Annikki pukeutui surupukuun ja itki säälin kyyneleitä. Kaunis oli ollut hymyilevä Annikki, mutta kauniimpi vielä ja armaampi oli kyynelsilmäinen Annikki! Ja kärsivien tähden hän tästälähin tahtoi ilonsakin iloita. Kun loistavissa huveissa kurjille apua keräiltiin, leijaili Annikki mustassa murhepuvussa tanssin pyörteessä ja itki kirkkaimmat kyyneleensä kertoessaan kansan kärsimyksistä. Laupeuden enkeliksi nimitettiin kaunista Annikkia, joka murehti murehtivien kanssa. Ja päilyvässä shampanjassa joi innostunut nuoriso Annikin maljan, kun Annikki leikki murheen leikkiä.
Mutta se leikki väsytti nopeammin kuin lemmen leikki.
"Anna uutta, Elämä," pyyteli Annikki.
"Saat alkaa kaikki uutena uudestaan," lupasi Elämä. "Huomenna,
Annikkini, leikkiaikasi loppuu ja minun vuoroni alkaa."
"Se on hyvä," sanoi Annikki väsyneesti. "En jaksa enää keksiä uusia leikkejä, mutta sinä Elämäni varmaan niitä keksit entistä ehompia."