Ja Annikki heräsi aamulla 30-vuotisena. Sama loiste oli silmissä kuin viisitoista vuotta sitten ja huulilla entinen hymy. Leikissä ei himmene silmien säihky, ei kalpene poskien puna, eikä tule tuskalliseksi hilpeä hymy.
Ja sitten se alkoi Elämän leikki.
Elämä vei Annikin uudestaan nuorten karkeloihin, mutta nuoret eivät tunteneet häntä, vetäytyivät vain arasti pois.
"Sano, Elämä, miksi he eivät tahdo minua karkeloihinsa? Olinhan niissä ennen ensimäisnä," kyseli kummeksien Annikki.
"Et ole nuori enää," sanoi Elämä.
Oli kuin lunta olisi hiljaa vihmonut Annikin sydämelle, kun Elämä hänelle ilmoitti, että nuoruus oli ohi, ja Annikki värisi kuin vilusta.
Pois nuorten leikkitanhuvilta! Aatteethan ne toisiakin lämmittivät.
Niiden palveluksessa Annikki tahtoi onneaan hakea.
Mutta Elämä tahtoi leikkiä. Se antoi aatteet, mutta otti pois uskon.
Sellaista on Elämän leikki.
Sama kiiltävä kuori oli aatteilla nyt kuin ennenkin. Yhtä kauniilta kajahteli niiden ylistys nyt kuin muinoinkin. Mutta usko, usko niiden totuuteen, pyhyyteen, jonka piti lämmittää, se oli poissa. Turhaan haki Annikki niissä kadotetun nuoruutensa korvaajaa.
"Oi Elämä, lämmitä, lämmitä rintani jälleen!" rukoili Annikki, joka pelkäsi verensä jääksi jähmettyvän.