"Elä pelkää, Annikkini," lohdutti Elämä, "kyllä rintasi vielä osaa sykkiä entistä tulisemmin."
Ja Elämä näytti, että Annikin sydän osasi sykkiä.
Se toi Annikin tielle miehen, jossa Annikki luuli löytäneensä kauneimpain unelmiensa sankarin. Hän se antaisi Annikille uutta nuoruutta, uutta tulta suoniin ja ennen aavistamatonta onnea.
Ja nuori mies opetti Annikille, mitä on lempi, polttava, tuhoava, mieletön lempi. Mitä oli kaikki Annikin leikkivä onni ollut verrattuna pisaraankaan nykyisyydestä! Nyt, nyt vasta elämä alkoi. Nyt ei Annikki enää tahtonut leikkiä.
Mutta Elämä tahtoi leikkiä.
Toisellehan ne säihkyivätkin nuoren miehen silmät, ei Annikille. Ja toistahan ne hakivat nuo hellät hyväilyt, ei Annikkia. Se oli Elämän leikkiä vain.
Nyt oli Annikin poskien vuoro kalveta, ja Annikki tiesi nyt, millaista on toivoton tuska.
"Oi, Elämä, sääli! Ota kaikki muu, elä tätä ainoata," rukoili Annikki.
"Otan minkä annoin ja jolla leikit," sanoi Elämä. "Samat leikit tahdon minäkin leikkiä, Annikkini."
"Oi, Elämä, Elämä, kostoako haet? Liian julma on kostosi!" valitteli
Annikki.