Päivän poika läksi Marjatan pojan luo ja lausui:
"Oi sinä Marjatan poika, Karjalan kuningas, joko on aika katkoa kahleeni? Onko jo aika mennä kansani luo?"
"Päätä itse Päivän poika", virkkoi tuohon Marjatan poika. "Joko ovat tiet tasaiset sinun kompastumatta kulkeaksesi? Joko ovat valkamat valmiit lepopaikoiksi Päivän pojalle?"
"Sinähän tuon tiedät, oi Marjatan poika. Sinähän ne tiet tasoitit, sinähän ne valkamat valmistit", vastasi siihen Päivän poika.
"Lähde kanssani katsomaan, joko lie aika tullut sinun tulta viedäksesi, kipunoita kantaaksesi", virkkoi tuohon Marjatan poika.
Ja yhdessä he läksivät astumaan, saloja pitkin samoamaan.
Jo oli tiet tasaiset, urat selviksi uurretut. Jo olivat Kalevan urhot kovat kalliotkin murtaneet, naiset korsia kantaneet. Ei näkynyt enää kiviä, ei kohonnut kantoja, joihin Päivän poika olisi pelännyt kompastuvansa. Pienet kivoset itsestään tien viereen vyöryivät Päivän pojan polkiessa, ja oksat syrjään ojentihe, etteivät sankaria satuttaisi. Lehevät oli lehdot, valoisat oli valkamat Päivän poikaa odottamassa.
"Hyvä on täällä ollakseni", virkkoi tuosta Päivän poika. "Kauniiksi olet kaiken kasvattanut, oi Marjatan pyhä poika, Karjalan korkea kuningas. Vielä taittaos kahleeni, päästä jo vapaaksi vanki!"
"Ei ole kahleesi minun katkottavani", vastasi vakavana Marjatan poika.
"Kukapa siis kahleeni katkoo, ellet sinä Karjalan kuningas?" kyseli tuosta Päivän poika.