Mutta vaiti seisoi Marjatan poika, kunnes vihdoin virkkoi:
"Oi on sinua Päivän poika, siksikö sulle tiet tasoitin, että laaksoihin leikkiä lyömään jäisit, kuluttaisit kanteleesi kesäiltojen iloissa? On niitä lapsellisempia laulajia, heikompia soittajia, jotka karkeloiden kuninkaiksi kelpaavat, tyttöin tuuiteltaviksi. Ei ole tuolla Päivän pojan paikka!"
Yhä kauemmaksi he kulkivat, jo joutuivat urosten joukkoon, missä runoja ruikuteltiin menneitten aikojen muistoksi, kerrottiin katkerista kärsimyksistä, mainittiin muinaiset murheet, suurten sankarien sitkeyttä saneltiin.
"Pysähdy tänne Päivän poika", pyysivät urohot, "laula laulut entistä ehommat kansasta mi kaikki kärsi, surut suuret, hallat hyiset, suri vaan ei sortununna. Soita meille soitot sorjat, soita sankarisuvusta, joka valvovi alati, torjuu tuhot tulemasta, varjelee Kalevan kentät."
"Sano sananen, Marjatan poika. Tännekö pysähtyä pitäisi?" kyseli tuosta
Päivän poika.
Mutta synkäksi oli himmentynyt Marjatan pojan katse, kun hän Päivän pojalle lausui:
"Ei ole tuolla Päivän pojan paikka, urosten itkusuiden seassa. Suussa on heidän suuruutensa, huulilla Kalevan kunto. Ei varjella Kalevan kenttiä muinaisilla muistelmilla, kehumalla, kerskumalla, eikä myöskään maassa matelemalla, vaan on tarmolla urosten. Ei siedä mokomat miehet tulilaulua Päivän pojan."
Pois kulkivat sieltäkin, jo saivat vainiolle, missä mies maata kuokki.
"Raskasta on raataa rahanalaisna!" huokasi mies. "Jää tänne Päivän poika, laula huolet unohduksiin, anna uutta tarmoa työhön!"
"Etkö tännekään, oi Marjatan poika, minun pysähtyä anna?" kysyi silloin
Päivän poika.