"Ei ole se vielä opittua, mikä on huulin lausuttua", virkkoi tuohon
Marjatan poika.
"Jo on kansani surut surrut, murheet mustimmat kokenut. Kauan olen sen jo kyyneleisnä nähnyt", vastasi siihen Päivän poika.
Mutta Marjatan poika virkkoi vakavana:
"Koviakin on kyllä kansasi kokenut, vastoinkäyntejä kärsinyt. Mutta itkemättä ne ovat vielä ne tuimimman tuskan kyyneleet, surematta ovat suuret surut, jotka suuria soittoja synnyttävät. Ei ollut se surua, mitä näit, oi Päivän poika, vaikkei ollut se iloakaan. Ilman oli kesäillan kaihoa vain. Ja turhaan ne vuotivat tuskattomat vedet, eivät luoneet lauluun tarmoa, eivät terästäneet urosten mieltä. Vienoutta vain ne valoivat kantelon kieliin, hellyyttä saivat säveleet helkkymään, jotka kansasi uneen uuvuttivat."
"Niinpä päästä minut, oi Marjatan pyhä poika, uuen laulun laatijaksi, uuen soiton suorijaksi, joka kansani unesta herättää", rukoili Päivän poika.
Ja Marjatan poika lausui:
"Lähde ensin katsomaan, itse kanssani näkemään, joko kansasi kaipaa
Päivän poikaa, joka odottelee omaansa."
Yhdessä he astuivat eteenpäin, jo joutuivat laajaan laaksoon, jossa nuoret leikkiä löivät. Siellä lauluja laulettiin, siellä kannelta kajahutettiin, illan ihanuutta ylisteltiin.
"Pysähdy tänne, Päivän poika, kanssamme karkeloimaan, luonamme leikkiä lyömään", pyytelivät immet. "Opeta meille laulusi, käy karkelomme kuninkaaksi. Hellästi sua hoitelemme, sylissämme souattelemme."
"Kuuletko kutsun, Marjatan poika? Täällä jo minua kaivataan, täällä pysähtymään pyydetään", lausui silloin Päivän poika.