Näin kerran Hyvyyden.
Se oli luottavainen ja lämmin.
Se tahtoi unohtaa vihan.
Se tahtoi auttaa avuttomia.
Maailma polki sen jalkoihinsa ja tahrasi lialla
sen valkean viitan.
Epäluulolla lamautettiin sen ojennettu käsi.
Ivalla tukahdutettiin sen kutsuva ääni.
Pala palalta se surmattiin.
Silloin tulit sinä, oi Humbugi, loistavassa asussa astuen. Siinä huusit julki sen, minkä Hyvyys oli vaiennut. Sinä vaikenit silloin, kuin Hyvyys oli puhunut. Ja maailman silmät seurasivat sinua ihastuksella. Kun sinä, oi Humbugi, pukeuduit Hyvyyden asuun, rakensi maailma alttarin, jossa se sinulle polttouhria suitsutti. Ylistetty ollos, loistava Humbugi!
Näin kerran Neron. Tulta sen silmät iskivät ja säkenöitä säihkyi sen säilä, kun se rohkeana julisti sodan sinua vastaan, oi voimakas Humbugi! Ensi iskulla katkesi kurkihirsi linnastasi ja ammottava aukko syntyi lahonneeseen seinään. Vapise, vapise, oi Humbugi! Jo ovat päiväsi luetut! Jo lähenee valtasi loppuaan!
Mutta tyynenä kokosit sinä kantajoukkosi, oi Neroakin nerokkaampi Humbugi! Kateus kierosilmä tarttui ojennettuun käteesi. Viha polvistui povellesi. Typeryys typsähti syliisi. Hiljaa ja varmasti sinä hiivit Neroa vastaan. Hiljaa ja varmasti varastit Nerolta aseet. Mutta Nero ei lakannut taistelemasta, ennenkuin sinä, oi Humbugi, sen kuolleena jalkoihisi poljit. Sinä poljit Neron jalkoihisi ja pusersit ulos sen sydänveren viimeiseen pisaraan asti. Se sydänveri muuttui hohtaviksi helmiksi. Ne sinä keräsit, oi laupias Humbugi, ja ripustit kaulaasi iki-ihanaksi koristukseksi. Ylistetty ollos nerokas Humbugi!
Oi Humbugi! taivaanko tyttäreksi sinua sanoisin, vaiko manalan hengettäreksi? Et ole kumpikaan, voimakas Humbugi. Keskivälillä aina liehut. Maa on oikea olopaikkasi. Siellä on ikuinen kotisi, siellä valtaistuimesi! Ota kruunu päähäsi ja nouse oikealla niinelläsi joukkoja johtamaan. Sillä sinä olet maailman voimista mahtavin. Kaikki, kaikki maailmassa on humbugia, paitsi sinä oi Humbugi!
YSTÄVYYTTÄ
Sanatorion ruokasali oli vielä aivan tyhjä, vaikka kello jo oli yhdeksän ja puoli kymmenen oli aamiaistunti. Heloittava päiväpaiste oli nähtävästi houkutellut vieraat ylös tuntureille, sillä jo puoli kahdeksan olin nähnyt suuren parven naisia ja herroja, alppisauvat kädessä astuvan ylös läheisintä jyrkännettä. Astuin salin vieressä olevalle suurelle lasiverannalle katsomaan näkyikö ketään, mutta kaikki oli hiljaa ja ääneti. Jämtlannin komeat tunturit kohosivat lumihuippuisina maiseman taustassa ja keskikasvuisten haapojen lehdet värähtelivät sanatorion seinivierissä aivan kuin aristellen omaa vähäpätöisyyttään tuossa luonnon äärettömässä mahtavuudessa.
En tiedä miten kauan lienen istunut siinä, kun äkkiä heräsin siitä että kuulin keveitä askeleita salista. Käännyin katsomaan ja näin nuoren tytön astuvan sisään, suuri vihko sinikelloja kädessä, niin heleän sinisiä, kuin ainoastaan tunturiseutujen sinikellot ovat. Ja itse hän oli kuin tunturikukka, tuo nuori neitonen. Koska vasta eilisiltana myöhään olin saapunut sanatorioon, en ollut kerinnyt nähdä ketään muista vieraista ja siksi olin hiukkasen utelias näkemään keitä täällä oli. Seurasin silmilläni neitosen puuhia.
Hän asetti sinikellot kukka-astiaan pienellä pöydällä, johon oli katettu kahdelle hengelle. Sitten hän riisui hattunsa ja järjesteli peilin edessä tuuhean keltaisen tukkansa sekä kiinnitti vihdoin pari sinikelloa valkoisen silkkipuseronsa vyöhön. Lieköhän ollut seitsemäntoista kesää nähnyt tuo nuori neitonen?
Samassa hän tuli verannalle, jossa istuin, jotain noutamaan. Saatoin silloin nähdä hänet lähemmältä ja huomasin että huoleti saatoin lisätä kymmenen vuotta äsken otaksumaani ikään, ja varmaan olin silloin lähempänä totuutta. Mutta hänen olennossaan oli jotain niin lapsellista ja pehmeätä, että tuommoinen erehdys saattoi tapahtua vähemmänkin lyhytnäköiselle, kuin minä.