Ja Marjatan poika virkkoi:
"Kohta koetellaan kansasi kuntoa. Ei jouda silloin immet leikkiä lyömään, ei miehet menneitä muistoja miettimään eikä raataja työnsä raskautta vaikeroimaan. Silloin alkaa ankara aika, kun vedet vievät valmiit vainiot, kun salamat kaatavat kauniit hongat ja vihaiset vihurit uhkaillen ulvovat. Silloin sankarit suurisuiset omaan surkeuteensa sortuvat, silloin maassa matelijat raunioiden alla surmansa saavat, silloin kaikki Kalevan väki verta hikoillen vapisee. Silloin on kansasi suuri suru tullut! — — Mutta silloin, oi Päivän poika, opitaan myöskin suuren soiton syntysanat, jotka kerran kahleesi katkovat!"
Ja Marjatan pojan silmistä säkenöi päivääkin kirkkaampi paiste. Sädekehällä se ympäröi pimeät pilvet, kun hän kätensä ojensi siunaten ja lausui:
"Silloin olet vapaa, Päivän poika!"
SATIIRIKKO
Helsinki on siitäkin syystä edellä kaikkia muita kaupunkeja, että täällä on niin paljon neroja. Ja uusia syntyy syntymistään. Erittäinkin loka- ja marraskuussa. Se on kai aiottu korvaukseksi siitä että luonto silloin alkaa vaipua karuun hedelmättömyyteen.
Muualla maailmassa saa useinkin tehdä työtä elinikänsä pääsemättä neroksi. Hyvin harvoin, ehkä kerran vuosisadassa, tapahtuu että joku jo ensi yrityksellä saa neron nimen. Mutta meillä saa. Juuri ensi yrityksellä. Toisella ja kolmannella ja neljännellä j. n. e. ei enää saakaan. Se on Helsingin hauskimpia ja omintakeisimpia puolia.
Neroja on tietysti meillä, kuten muuallakin monta eri laatua. On kirjailija-neroja, laulaja-neroja, maalari-neroja, kuvanveisto-neroja y. m., y. m., y. m. Sitten on vielä semmoisia neroja, joista Muusat riitelevät, s. o. semmoisia, joilla on neroa niin hirvittävän moneen suuntaan, etteivät enää lopulta itsekään tiedä mitä ottaa, mitä jättää. Ja vielä on semmoisiakin neroja, joista Muusat eivät riitele, mutta jotka sen sijaan itse riitelevät sitä enemmän. Nämä ovat oikeastaan kaikkein suurimpia neroja, ja niistä kerron toisen kerran. Nyt minun täytyy pysyä pääasiassa.
Tapahtui kerran että meitä oli koolla noin parikymmentä neroa Kansallisteaatterin lämpiössä juhlimassa. Juhlan syynä oli se että joukkomme taas oli onnellisesti lisääntynyt yhdellä sielulla. Janne Kankkunen oli näet julaissut ensimäisen lyriikkakokoelmansa. Se oli herättänyt oikeutettua huomiota. Tuon olimme innostuksella julkilausuneet sanomalehdissä. (Me nimittäin useimmiten pidämme itse huolta kritiikeistä, koska muilla, ulkopuolella olevilla nerottomilla, ei voi edellyttää olevan "forstaaelse"). — Isänmaata ja rakkautta oli Janne Kankkunen ylistänyt.
Päivän sankari istui pöydän päässä ja me pidimme hänelle puheita tapahtuman merkityksestä Suomen vastaiselle kirjalliselle kehitykselle. Sitten joimme hänen maljansa ananas-limunaatissa. Nuorin nero-veljemme oli sekä kiitollinen että syvästi liikutettu. Innostuneena hän alkoi uskoa meille tulevaisia aikeitaan saadakseen sympatiaa ja neuvoja kokeneemmilta hengenheimolaisiltaan. Kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa hän aikoi dramatiseerata yhden lyyrillisistä runoistaan. Siinä ylistettiin Pohjolan neidon ihanuutta. Ensimäinen näytös alkoi sillä että kymmenenkunta patalakkista urosta ja tinarintaista impeä oli kokoontunut karkeloimaan Pohjolan pirtissä, ja sitten — — — —