Hongikko humisi niin salaperäisesti ja paha tyttö oli lapsi taas, joka pelkäsi ja haki turvaa. Eikä hän vetäytynyt pois kun merimies kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä. Se oli hyvästi-suudelma ajoille, jotka olivat olleet.
Mutta sitten hän heräsi ja muisti että nyt oli nykyisyys.
Ja hän meni pois hyvän pojan luo, jota hän rakasti, ja kertoi mitä oli tapahtunut. Ja hyvän pojan silmiin tuli jotain murtunutta, sillä hän muisti nyt mitä hyvä tyttö aina oli sanonut.
Eikä se murtunut katse enää hävinnyt hyvän pojan silmistä, vaikka paha tyttö vakuutti rakastavansa häntä yksin, häntä vain. Paha tyttö raukka koetti selittää ja vakuuttaa, vakuuttaa ja selittää, mutta ei hyvä poika ymmärtänyt hänen selityksiään eikä luottanut hänen vakuutuksiinsa. Paha tyttö käsitti että jotain oli särkynyt, jota hän ei enää koskaan saanut ehyeksi.
Eikä sitä ollut kukaan tahallaan särkenyt. Mutta semmoista on elämä. Kun päivä laskee ja hongikko humisee ja kukat tuoksuvat, käy mieli niin kummaksi, että onni voi särkyä.
Ja paha tyttö kävi hiljaiseksi ja surulliseksi, eikä enää osannut nauraa niinkuin ennen. Se päivä koitti sitten, jolloin hän lepäsi kalpeana vuoteellaan ja tunsi kuoleman tulevan. Ja pikkunen tyttölapsi lepäsi kätkyessä vuoteen vieressä ja nukkui rauhallista untaan.
Paha tyttö katsoi kauan ja rukoilevasti hyvään poikaan, joka oli kumartunut hänen ylitsensä. Sitten hän käänsi katseensa pikku tyttöönsä ja koetti puhua.
"Armas — — opeta häntä ymmärt — — — —"
Mutta hän ei jaksanut sanoa sanottavaansa loppuun. Kuolema läheni ja katkasi sanat — — —
Hyvä poika oli surun murtama, ja hän suuteli säälien äiditöntä pikku tyttöään.