"Johan kerran poimin ruusut poskiltasi, johan himmensin silmäisi loiston, johan sammutin huultesi hymyn. Mistä poimit uudet ruusut, mistä löysit uuden loiston, mistä hymy huulillesi hiipi?"
Mutta se oli äidin sydänsalaisuus. Eikä sitä Surutar arvannut.
Turhat ovat hyökkäyksesi, Surutar. Ei himmene enää äidin silmä, sillä pojan nuoren silmästä siihen loisto heijastaa. Ei hälvene enää äidin hymy sillä pojan huulilta hymy heijastaa. Turhaan ammut nuolesi, Surutar!
Jo kyllästyi Surutar.
"Pidä hymysi! Pidä onnesi! Mitäpä niistä huolisin! Paljon olen poiminut äitien hymyjä, paljon olen kalventanut äitien poskia. Mitäpä välittäisin mokomista enää! Haen aarteita kalliimpia, otan saaliita suurempia. Vien poikasi kevätunelmat. Otan poikasi nuoren uskon!"
Se oli uhka Suruttaren. Paljon, paljon pyytää Surutar.
Silloinpa kalpeni äidin poski. Silloinpa himmeni silmän loisto.
"Ota kaikki mitä mulle on annettu. Ota kaikki kaksinkerroin. Mutta säästä poikani kevätunelmat! Säästä poikani nuori usko!"
"Ja mitä mulle uhriksi tarjoot, äiti? Oman kalpean hymysikö? Oman onnesi pirstaleetko? Köyhä on uhrisi, liian köyhä, ja sen otan antamattasikin", ilkkui Surutar.
"Surutar, Surutar, sääli vielä kerran! Pyydä sydämmeni, pyydä sieluni, mutta säästä nuoren poikani onni!"