"Jaa — hm —" alotti tohtori verraten suopeasti, mutta ei jatkanut sen enempää.
Minusta oli jo kauan tuntunut nololta ja väkivaltaiselta luonnon masentamiselta istua noin vallan ääneti. Arvelin että nyt oli otollinen hetki, jolloin minunkin sopisi sanoa jotain, joka osottaisi että ymmärsin asioita. Alotin siis:
"Voihan sitä ihminen tehdä hyötyä ja työskennellä kansan hyväksi, vaikk'ei pidä esitelmiäkään."
"Soo-oh, vai voi", kuului hyvin hitaasti opettaja Touhiosta päin. En katsonut häneen, sillä minusta oli niinkuin rauhallisempi katsoa ulos ikkunasta. Siitä huolimatta tunsin, että hän minulle puhuessaan ei viitsinyt avata edes koko vasenta puoltakaan suustaan. Koetin kumminkin rauhoittaa mieleni ja esimerkkien avulla valaista rohkeata väitettäni. Alotin taas:
"Onhan niitä ollut suuria miehiä maailmassa, semmoisia kuin Goethe ja
Shakespeare ja Byron ja — — —"
Valtava nauru keskeytti minut.
"Ha-ha-ha-haa! Byron, ha-ha-haa! — Goethe — Shakesp — ha-ha-haa!
Ha-ha-haa!"
En ollut koskaan kuullut kenenkään niin vilpittömästi nauravan äsken mainituille suuruuksille. Tunsin itseni niin epämiellyttävän naiiviksi. Tohtori, joka oli ystävällinen mies, tahtoi hiukan parantaa asiaa ja asettua jonkunmoiselle välittävälle kannalle.
"Eihän sitä ollenkaan tiedä", virkkoi hän, "vaikka esimerkiksi Shakespeare olisi pitänyt esitelmiäkin, koska häntä pidetään niin suurena miehenä."
Opettaja Touhio ponnahti seisomaan kuin nuoli ja hänen silmänsä kiilsivät.