Lehtori riisuutui lopullisesti ja veti peitteen päälleen.
Hyvätpä olivat nämä rautasängyt ja vieterimatrassit. Semmoisen hän vielä hankkii, jos tulee tänne Helsinkiin muutto.
Lehtori väänsi sähkön sammuksiin, kääntyi kyljelleen, siunasi itsensä ja nukkui.
"AND IT ISN'T THE SHAME, AND IT ISN'T THE BLAME THAT STINGS LIKE A WHITE HOT BRAND — IT'S COMING TO KNOW THAT SHE NEVER KNEW WHY, (SEEING AT LAST SHE COULD NEVER KNOW WHY) AND NEVER COULD UNDERSTAND!"
Oli kerran kaksi nuorta naista. Toinen oli punaposkinen ja voimakas. Toinen kalpea ja hieno. Se punaposkinen ja voimakas nainen rakasti nuorta miestä. Ja mies otti vastaan hänen rakkautensa, sillä se lämmitti hänen mieltään. Mutta oman rakkautensa hän antoi sille kalpealle ja hienolle naiselle.
Sen tiesi se voimakas nuori nainen. Ja hän tunsi tuskaa, suurta, raskasta tuskaa. Mutta hän ei voinut surmata rakkauttaan siihen mieheen. Eikä hän tahtonutkaan. Hän rakasti rakkautensa tuskaakin. Ja rakkaus kasvoi hänessä ja täytti hänen olentonsa suurella lämmöllä, joka peitti tuskan.
Mutta miehen lempi siihen kalpeaan naiseen oli polttavaa tulta, joka tuhosi hänen tarmonsa, imi hänen voimansa. Se ei lämmittänyt, se poltti ja tuhosi.
Mutta kalpea nainen pysyi kylmänä ja verettömänä. Hän oli niin hienon hieno ja kalpea ja kylmä.
Tuota suri se voimakas nuori nainen. Hän ei voinut nähdä sen miehen sortuvan, jota hän rakasti. Rakkaus oli avannut hänen silmänsä näkeviksi ja hän katsoi ja katsoi sen kalpean naisen sydämmeen, eikö siellä syttyisi lempeä siihen nuoreen mieheen. Ja vihdoin hän näki että miehen lempi alkoi lämmittää sen kalpean naisen sydäntä ja loi siihen heikosti punoittavan hohteen. Ja kalpea lemmen kukka puhkesi esiin sen kalpean naisen sydämmessä. Mutta se kukka oli valkoinen kuin lumi ja se huojui hennolla varrella.
Mies näki hämärästi että se valkoinen kukka alkoi puhjeta, ja rajaton, raju riemu täytti hänen rintansa. Vaikka se kukka oli valkoinen kuin lumi ja vaikka sen varsi oli hento ja heikko.