Mutta se voimakas nuori nainen pelkäsi. Hän pelkäsi kukan katkeavan ja kuolevan.
Se kukka ei saanut kuolla, sillä silloin murtuisi miehen onni, sen miehen, jota hän rakasti.
Voimakas, nuori nainen tunsi lämmön kasvavan rinnassaan. Hän tahtoi pelastaa miehen onnen, sen miehen, jota hän rakasti. Hän oli jo antanut niin paljon, että hän sai antaa vielä enemmän sille miehelle, jota hän rakasti. Hän tahtoi antaa oman voimansa valkoiselle lemmen kukalle sen kalpean naisen sydämmessä. Hän tahtoi antaa kaikki mitä hänellä oli, että sen miehen onni pelastuisi, sen miehen, jota hän rakasti.
Ja hän paljasti oman sydämmensä ja viilsi siihen haavan. Syvän haavan. Siitä haavasta vuoti hänen lämmin, punainen sydänverensä. Sillä hän kostutti sitä valkoista lemmen kukkaa, jotta se imisi voimaa hänen sydänverestään ja kävisi punaiseksi.
Ja kalpea lemmen kukka sen kalpean naisen sydämmessä kävi punoittavaksi sen voimakkaan naisen sydänverestä, mutta hetkeksi vain. Sitten se lakastui ja kuoli. Se ei kestänyt sitä lämmintä sydänverta, joka vuosi sen voimakkaan nuoren naisen sydämmestä, sillä se oli sen kalpean naisen kalpea kukka.
Ja se nuori nainen, joka oli sydänverensä antanut, näki kuinka mies murtui, kun se kalpea lemmen kukka kuoli. Hänen tähtensä mies murtui. Se mies, jota hän rakasti, ja jonka onnen hän oli tahtonut pelastaa.
Ja se kalpea ja hieno nainen kävi entistä kalpeammaksi ja hienommaksi, kun lemmen kukka hänen sydämmessään hukkui toisen naisen sydänvereen. Ja hän katsoi kylmästi siihen toiseen naiseen ja varoitti häntä koskaan enää kantamasta sydänvertaan pyytämättä kenellekään. Ei kestä hennot lemmen taimet pyytämättä vuodatettua sydänverta.
Ei tiennyt se kalpea nainen että sydänvertaan ei voi kukaan kahta kertaa antaa.
Se voimakas nuori nainen, joka oli sydänverensä antanut, värisi tuskasta, suuresta, syvästä tuskasta. Ja hän tunsi kuinka hänen elämänsä virtasi pois. Sillä sen elämä on ijäksi mennyt, joka sydänverensä antaa.
Eikä siitä ollut mitään hyötyä kenellekään. Ei mitään.