Mies jäi saloon. Hän kuunteli honkien huminaa, hän imi kostean sammaleen ja puolukanvarsien tuoksun, hän tunsi päivän lämmön ja kesäsateen virvoituksen — mutta rauhan salaisuutta hän ei löytänyt. Ei löytänyt sitä salaisuutta, joka saisi hänet unohtamaan oliko hän onnellinen vai onneton.
"Lähden pois luotasi, erakko. En kestä tätä enää. Erämaan hiljaisuus painaa niin raskaasti", sanoi mies.
"Lähde ihmisten luo", sanoi erakko. "Siellä sen salaisuuden löydät — jos löydät."
Mies läksi ihmisten luo. Hän viipyi kuukausia, viipyi vuosia, mutta sitten hän palasi erakon luo. Hänen silmänsä iskivät tulta ja ääni vapisi vihaa.
"En löydä salaisuutta, jota etsin. Huono oli neuvosi erakko!"
"Mitä löysit ihmisten parissa?" kysyi erakko.
"Kurjuutta löysin, en muuta. Veli vihasi veljeään, ystävä petti ystävänsä. Valhetta löysin, kun hain totuutta. Vihaamaan opin heitä, en muuta. Tarmoni tahtoisin käyttää tehdäkseni heidän kurjuutensa vielä kurjemmaksi. Taitoni tahdon käyttää haavoittaakseni heidän myrkyllisiä sydämmiään! Kostaa tahdon, tuhat kertaisesti kostaa!"
"Mitä tahdot kostaa?" kysyi erakko.
"Oman tuskani!"
"Kuka on tuskasi luoja?" kysyi erakko.