"Ihmiset."
"Olet ihminen", sanoi erakko hiljaa ja lisäsi sitten: "Palaja siis kostamaan — jos voit."
"En vielä lähde salostasi. Anna minun levätä luonasi hetkinen", pyysi mies.
"Lepää — jos voit levätä", sanoi erakko.
Mutta salon hiljaisuus painoi niin raskaasti eikä antanut lepoa, ja kohta kiirehti mies taas pois maailmaa kiertämään.
Vieri kuukausia, vieri vuosia, ennenkuin hän taas palasi erakon luo. Hopeasäikeitä oli ilmaantunut ruskeisiin kiharoihin ja katse oli väsynyt ja surullinen.
"Väsynyt olen erakko. Joko sallit minun jäädä luoksesi lepäämään?" kysyi mies.
"Mitä löysit ihmisten seassa?" kysyi erakko.
"Mitäpä olisin löytänyt enää. Lapsia, sairaita lapsia olivat kaikki. Leikkikaluistaan riitelivät, tuulentuvista taistelivat. Miltä oli särkynyt kaunis kuva, mikä kadehti toisen leikkilinnaa, mikä itki muita lapsen huolia. Turhaan kävelin heidän joukossaan etsien ihmistä. Turhaan hain vertaistani, jolle olisin voinut huoleni uskoa ja joka olisi minua lohduttanut. — En tiedä säälinkö heitä, vai enemmänkö heitä halveksin. — Väsynyt olen ja tahdon levätä."
"Et löydä salossani lepoa vielä", virkkoi erakko, "etkä vielä lepoa kaipaakaan, vaikka luulet. Jo olet alun salaisuudestani löytänyt. Palaja takaisin vielä, niin löydät sen kokonaan. Silloin ei hiljaisuus enää paina vaan kohottaa."