Siellä me sitten kokoonnuimme Marion Phillipsin kodissa, joukko parlamentin jäseniä, sanomalehtimiehiä ja naisia, valtiollisissa piireissä tunnettuja ulkomaalaisia, puolalaisia, amerikkalaisia, j.n.e. Kolme keskikokoista huonetta, kirkkaasti valaistuja, lämpimiä, kodikkaita. Marion Phillips rakastaa vaaleita värejä ja paljon valoa. Huoneet ovat aivan vaaleiksi paperoidut, taikka oikeammin sanoen maalatut, seinillä muutamia hyviä tauluja ja täpöisen täyteen ahdettuja kirjahyllyjä. Marion Phillips itse, savuke suussa ja hymyillen, kulkee vieraiden seassa, puhelee toiselle, tarjoaa savukkeen toiselle, taikka makeisia tupakoimattomille. Tuossa seisoo kiihkeästi keskustellen naapurinsa kanssa pikkuinen, lyhyttukkainen, lyhythameinen tyttö. Hän näyttää koulutytöltä, tyttökoulun keskiluokkalaiselta… Astun lähemmäksi ja näen, että hän onkin Ellen Wilkinson, työväenpuolueen ainoa naisedustaja parlamentissa! Huolimatta kovin nuoresta ulkomuodostaan hän on sukkelimpia ja terävimpiä puhujia tuossa maailman vanhimmassa ja kuuluisimmassa eduskunnassa. Hän on täydessä väittelyssä puolalaisen politikoitsijan kanssa, joka juuri on palannut Meksikosta ja selittää suurvaltojen juonitteluja tuossa öljyrikkaassa maassa. —
Emäntä kiirehtii meitä ruokasaliin, jossa odottaa väkevä kahvi ja vielä väkevämpi englantilainen tee sekä voileivät ja makeat leivokset. Siellä jatketaan keskustelua yhtä vilkkaasti kuin ennenkin. Käytin tilaisuutta hyväkseni moittiakseni hiukan Daily Heraldin ulkomaanosaston toimittajaa, joka taas oli painattanut väärän uutisen Suomesta. Kaikenlaisista sameista lähteistä pommitetaan Daily Heraldia alinomaa uutisilla, jotka sisältävät kiehuvaa kiukkua Suomea kohtaan, eikä muukalaisen ole aina helppo ymmärtää, mikä on totta, mikä suoranaista valhetta. Ilolla on kumminkin mainittava, että siinäkin suhteessa alkavat silmät aueta täälläkin.
Marion Phillipsin koti on täydellisesti vapaa kaikenlaisista narrimaisuuksista ja boheemi-liioittelusta, siellä vallitsee hienostunut maku ja korkea sivistys, sanan parhaassa merkityksessä, johon kuuluu etupäässä elämänoppia ja vasta toisessa sijassa kirjaviisautta.
Millainen on Marion Phillips puhujana? Tämä on kysymys, joka nostattaa useimpien suomalaisten huulille hymyn, mutta joka Englannissa on erinomaisen tärkeä. Kenenkä mieleen johtuisi henkilöä arvostellessaan Suomessa kysyä, millainen hän on puhujana? Ja kenenkä mieleen Englannissa johtuisi olla sitä kysymättä, kun on puhe julkisen toiminnan henkilöstä? — Kuulin ensikerran Marion Phillipsin puhuvan eräässä Lontoon kadunkulmassa. Tulin yhdessä hänen kanssaan edeltäkäsin sovittuun paikkaan, jossa useita katuja yhtyi. Heti toi eräs meitä nähtävästi odottanut henkilö hyvin yksinkertaisesti kokoonpannut telineet, jotka hän pystytti keskelle katujen yhtymäkohtaa. Heti paikalla kokoontui pieni ryhmä kuulijoita telineitten ympärille, jo ennenkuin puhuja niille nousi. He tiesivät, että joka torstai-ilta kello kahdeksan joku siinä puhui, ja, kuten jo monta kertaa olen huomauttanut, esitelmät kuuluvat lontoolaisen säännölliseen, jokapäiväiseen elämään, kuten sanomalehdet meidän elämäämme.
Tohtori Phillips astui telineille, ja kuulijakunta kasvoi hyvin nopeasti. Puhe oli reipas, voisinpa sanoa tulinen, ja koski erästä päivän polttavaa kysymystä Työväenpuolueen kannalta katsoen. Kuulijoiden joukossa oli sekä kannattajia että vastustajia, ja kumpaisetkin ilmaisivat kantansa erilaisin huudoin. Tuossa keski-ikäinen mies huudahti: "Juuri niin! Hyvä on!", johon toinen vastasi: "Ei ollenkaan! Väärä selitys kokonaan!" Miehet rupeavat keskenään väittelemään, mutta puhuja pyytää heitä vaikenemaan, kunnes kyselyjen aika tulee. Kaikki vaikenevat, ja pian loppuukin puhe ja säännöllinen keskustelu alkaa.
Kaikki tuo oli erinomaisen hauskaa minulle, ensikertalaiselle, joka en sellaista komentoa ollut ennen nähnyt enkä sellaisesta uneksinutkaan, sillä varmaankin jokainen oikea helsinkiläinen pyörtyisi kauhusta, jos joku sivistynyt nainen asettuisi kadunkulmaan puhumaan ja sitten keskustelemaan päivän kysymyksistä. — Täällä sain hyvin pian siihen tottua, sillä jo seuraavalla viikolla olin itse puhujana samassa kadunkulmassa ja sitten myöhemmin monessa muussa.
Ei pidä kenenkään kuvitella, että kadunkulmissa puhuminen on paljon helpompaa kuin hyvin valaistussa ja sivistynyttä yleisöä täynnä olevassa luentosalissa esitelmöiminen. Sanoisin, että se on melkein vaikeampaa. Katuyleisö on hyvin valveutunutta väkeä, ja sen tapana on ilmaista tunteensa vallan selvästi, ja nuo tunteet voivat olla moninaisia. Kyselyjen aikana saa usein hämmästyä, miten paljon moni heistä tietää. Kadulla puhuessani minulta on kyselty Juhani Ahosta ja hänen työstään, ja kadulla minulle on luettu ulkoa pitkiä pätkiä Kalevalasta ja pyydetty selityksiä seikkoihin, joita ei ole aivan hyvin ymmärretty.
Nykyjään ei Marion Phillipsillä ole enää aikaa esiintyä kadunkulmissa, sillä ankara työ vie häneltä joka minuutin. Puhujana hänen kyllä vielä täytyy esiintyä, sillä melkein joka viikon lopussa hänen pitää matkustaa jonnekin, ja silloin hänen aina täytyy myöskin puhua, usein tuhansille samalla kertaa, sillä kun tieto leviää hänen tulostaan jollekin paikkakunnalle, on jättiläiskokous pian valmis.
Olen kuullut monen ihmettelevän, että Marion Phillips ei ole parlamentissa. Olen omasta puolestani aina ollut iloinen, että hän ei ole joutunut parlamentin penkille, mutta tätä iloa tuskin tulee kauan kestämään, sillä kovasti puhutaan jo hänen valitsemisestaan ehdokkaaksi erääseen englantilaiseen vaalipiiriin. Maailman kulku näyttää olevan, että henkilöt, joiden työala on äärettömän tärkeä ja joille on melkein mahdoton saada täysin kykenevää sijaista, eivät saa tehdä tärkeätä, luovaa, rakentavaa työtään rauhassa, vaan täytyy heidän uhrata ainakin muutamia vuosia parlamenttityöhön.
Marion Phillipsin johtamis- ja järjestämiskyky ei koskaan ole ilmennyt koko voimassaan niin selvästi kuin suuren hiililakon aikana, jolloin hänen hoidossaan oli koko avustustyö vaimojen ja lasten hyväksi. Väsymättömällä tarmolla hän järjesti rahankeräystyön ja vielä vaikeamman jakamistyön. Arkipäivinä hän istui aamusta myöhään iltaan toimistossa ja sitten joka lauantai läksi matkoille, nähdäkseen omin silmin missä hätä oli suurin ja missä apu oli enin tarpeen. Kun elokuun viimeisinä päivinä hänet näin, olivat poskien ruusut koko joukon kalvenneet ja silmissä oli väsynyt ilme, mutta silti hän hymyili reippaasti ja väitti, ettei häntä vielä liika väsymys vaivannut. "Kyllä minulle tulee tarpeeksi aikaa levätä, kun äidit ja lapset saavat ruokaa suuhunsa", hän vakuutti.