Keväällä 1920 Marion Phillips kävi Suomessa tervehtimässä ystäviään. Se oli hirveätä aikaa meillä. Haavat sisällisen sodan jälkeen eivät suinkaan olleet vielä umpeutuneet, ja katkeruus toisin ajattelevia kohtaan oli ääretön. Kaikki näyttivät pelkäävän salaperäistä, uhkaavaa vaaraa, jonka laatua taikka luonnetta ei kukaan osannut selittää, ja kaikki näkivät vakoojia ja vihollisia joka paikassa. Marion Phillips käsitti kaikki merkillisen tyynesti, enkä nähnyt hänen tuskastuvan kuin yhden ainoan kerran, jolloin hän arveli, että häntä koetettiin estää pääsemästä sosialidemokraattiemme yhteyteen. Hän pääsi tietysti minne tahtoi, ja kokouksessa työväentalolla hän sai tilaisuuden lausua Englannin Työväenpuolueen tervehdykset meikäläisille.
En ole koskaan nähnyt hellää, melkein äidillistä puolta Marion Phillipsissä niin selvästi kuin juuri sinä keväänä. Olli-poikani sairasti silloin viimeistä tautiaan, ja Marion Phillips kävi Helsingissä ollessaan melkein joka päivä hänen luonaan tuoden hänelle kukkia ja luoden lämpöä ja iloa sairaan ympärille.
Hän on aina sen jälkeen ollut Suomen lämmin ystävä, jonka puoleen ei koskaan turhaan käänny, jos apua tarvitaan. Hänen toimestaan on monia kymmeniä esitelmiä Suomesta pidetty englantilaiselle ja skotlantilaiselle yleisölle, mikä kylläkin on tarpeen, jotta maamme vaiheet tulisivat tunnetuiksi brittien mahtavassa valtakunnassa.
G. BERNARD SHAW.
En tiedä ketään kirjailijaa, josta jo hänen elossa ollessaan on kirjoitettu niin monta paksua elämäkertaa kuin Bernard Shawsta. Parikymmentä vuotta sitten Kipling vei voiton siinä suhteessa, mutta sitten Kiplingin elämäkertoja ei enää ilmestynyt, Shawn elämäkertojen yhä kasvaessa sekä laajuudeltaan että lukumäärältään. Se on erittäin kuvaavaa noiden molempien kirjailijain asemalle englanninkielisessä maailmassa. Kipling, joka on kymmenen vuotta Shawta nuorempi, sai yleisen tunnustuksen osakseen heti ensi iskulla, mutta Shaw sai taistella kauan, tehdä työtä, nähdä nälkää, kunnes voimat olivat loppumaisillaan. Sitten vihdoinkin yleisö suvaitsi hänet huomata, ja nyt hänellä on varma paikka ensi rivissä, monen mielestä aivan ensi rivin ensimmäisenä.
Sitten se alkoi, elämäkertojen tulva. Merkillistä näissä lukuisissa elämäkerroissa on se, että ne ovat niin kovin eroavia mielipiteiltään sankariinsa nähden. Joku sanoo, että Shaw on mitä täydellisin järki-ihminen, mutta että hänellä ei ole nimeksikään sydäntä. Gilbert Chesterton sanoo, että Shawlla kyllä on sydän, suuri ja laaja sydän, mutta että se on väärällä paikalla. Joku sanoo, että Shaw ei mistään asiasta voi puhua vakavasti, vaan aina ja iankaiken irvistellen kaikelle, oli se miten pyhää tahansa. Chesterton sanoo, että Shaw on aina vakava ja tahtoo, että se, minkä hän sanoo, on ymmärrettävä vakavasti. Sanalla sanoen, Shawhon nähden on melkein yhtä monta mieltä kuin miestä.
En tietysti voi yrittääkään selitellä, mitä mikin hänen elämäkertansa kirjoittaja hänestä arvelee. Monet heistä ovat itse tunnettuja kirjailijoita, ja kukin katselee Shawta oman maailmankatsomuksensa silmillä. Mainitsen vain sen, että lukiessani häntä koskevia pitkiä elämäkertoja taikka lyhyempiä esityksiä minusta aina tuntuu, kuin kaikki olisivat oikeassa, olivatpa he kuinka eri mieltä tahansa. Jota enemmän olen tullut Shawta tuntemaan kirjailijana ja esitelmöitsijänä, sitä varmemmaksi tuo usko on kehittynyt. Shaw on kaikki, mitä hänestä sanotaan ja vielä paljon enemmän. Tahtoisin sovittaa häneen itseensä sanat, joita hän käyttää sankarittaresta suurimmassa teoksessaan "Ihminen ja Yli-ihminen": "Anne on kaikki naiset, mutta kaikki naiset eivät ole Anneja." Samat sanat tahtoisin sanoa Shawsta: Shaw on kaikki kirjailijat, mutta kaikki kirjailijat eivät ole Shaweja. Shaw on mielestäni kirjailijana, mitä Lontoo on kaupunkina, jättiläinen, missä on kaikki, mikä voi tyydyttää mitä erilaisinta makua.
Lontoo on liian suuri, jotta tavallinen ihminen sen heti käsittäisi. Se tuntuu olevan täynnä ristiriitoja… Niin on Shawkin, täynnä ristiriitoja ja liian suuri. Menee pitkä aika, ennenkuin näemme, kuinka näennäiset ristiriidat sulautuvat sopusoinnuksi ja kuinka ei tarvitse pelätä eksymistä seuratessaan hänen ajatustensa kulkua…
Shaw kertoo itsestään, että oli hetkiä hänen nuoruudessaan, jolloin hän vihasi ja inhosi itseään. Ja kumminkin hän pitää itseään nykyajan suurimpana näytelmäkirjailijana eikä suinkaan koskaan salaa tuota uskoaan. Lontoosta hän sanoo: "Henkilö, joka hävittäisi Lontoon, olisi maailman suurimpia hyväntekijöitä, ja henkilö, joka sen jälleen rakentaisi, olisi maailman suurimpia rikollisia!" — Ja kumminkaan hän ei voi elää poissa Lontoosta! Hän näki nuoruudessaan nälkää ennemmin kuin luopui Lontoosta. — Sellaisia ristiriitoja Shaw on täynnä — jos ne nyt ovat ristiriitoja…!
Sillä, joka tahtoo saada kuvan Shawsta, ei ole muuta neuvoa kuin lukea kaikki hänen lukuisat teoksensa kannesta kanteen ja luoda siitä kuva, millainen tuo nykyajan merkillinen taikuri on. Seurauksena tulee luultavasti olemaan, että jokainen saa hänestä oman omituisen kuvansa, sellaisen, joka kullekin parhaiten sopii. Sen luulen voivani vakuuttaa, ettei kenenkään tule ikävä lukiessaan Shawta. Hänellä on ihmeellinen voima kiinnittää jokaisen huomio ja täyttää mielet uusilla aatteilla.