Olen kumminkin aivan vakuutettu siitä, että Shaw saa olla ainaisesti kiitollinen vaimolleen, että tämä "otti" hänet, tapahtuipa se ottaminen sitten vastoin Shawn tahtoa tai hänen myöntymyksellään. "Ihminen ja Yli-ihminen" mielestäni antaakin Shawn vastauksen avioliittokysymykseen. Kun Anne Whitefield "ottaa" puoleksi väkisin Jack Tannerin, tämä ikäänkuin herää, ja me ymmärrämme, ettei mikään mahti maailmassa enää saisi häntä luopumaan Annesta. Ikävä vain, että Shawsta ei koskaan ole tullut "yli-ihmisen" isää. Hän uskoo vahvasti, että yli-ihminen on ihmiskunnan pelastaja, ja siihen päästään kehityksen kautta. Kehityksen edistämiseksi meidän on pyrittävä pidentämään ihmis-ikää niin paljon kuin mahdollista. Metusalem on oleva ihanteemme. — Hän ei koskaan anna selvää vastausta, millaiseksi hän on ajatellut yli-ihmisen, mutta Zarathustra se tuskin lienee. Shaw eroaa joka suhteessa liian paljon Nietzschestä, vaikka oli aika, jolloin hän tuntui lähenevän Nietzscheä niin paljon, että moni kysyi itseltään, mihin suuntaan hän lopullisesti oli menevä, sosialismiinko vai anarkismiin. Hänestä tuli sosialisti, mutta yhä vieläkin sattuu tapahtumia, jolloin jäämme kysymään, missä oikeastaan ollaan ja mitä hän tarkoittaa.
Muutamia kuukausia ennen näiden rivien kirjoittamista, syystalvella 1925, kuuntelin erästä hänen esitelmäänsä, jossa hän usein käytti itsestään sanoja: "kommunistit, sellaiset kuin minä", j.n.e. Se ei ollut leikkiä, vaan hän varmaan tarkoitti mitä sanoi. Uskon, että hän uskoo olevansa kommunisti, ja hänen oppinsa onkin usein puhdasta kommunismia. Olen kuullut hänen selittävän, että kaikki yksityisomaisuus, olipa se sitten millaista tahansa, "vaikka teidän sateenvarjonne", on väärää, mutta hän ei tietääkseni ole koskaan tehnyt mitään yksityisomaisuuden poistamiseksi, Samoin hän pari vuotta ennen sotaa kerran esitelmässään selitti, kuinka lapset ylimalkaan olisi kaikki kasvatettava yleisissä kasvatuslaitoksissa. Ääni kuulijakunnasta huusi silloin: "Mr. Shaw, te puhutte noin, sillä te ette ole isä." — "Niinhän se on", vastasi Shaw, "mutta jos olisin isä, sanoisitte varmaan: Mr. Shaw, te puhutte noin, sillä te ette ole äiti." Hän sai naurajat puolelleen, mutta ei ainakaan silloin kukaan ottanut hänen esitelmäänsä aivan todesta. Ja hiukan vaikeata on myöskin uskoa hänen omaisuutta koskevaa kommunismiansa, sillä hän istuu vallan rauhallisesti omassa rikkaassa ja mukavassa kodissaan, eikä häntä lähellä oleva kurjuus tunnu hänen rauhaansa häiritsevän.
En voi sille mitään, että minusta tuntuu, kuin tuo hänen viimeaikainen kommunisminsa, joka ilmenee yksinomaan sanoissa, mutta ei koskaan teoissa, olisi saanut alkunsa kahdesta syystä: Shawhon on selvästi vaikuttanut tuo ainainen hälinä venäläisestä paratiisista, ja toiseksi Shaw on vanha. Tämän viimeisen seikan sanon suurella surulla, sillä Shawn ei koskaan pitäisi tulla vanhaksi. Tuon vanhuuden huomasi jokainen Shawn ystävä muutamassa Shawn äsken pitämässä esitelmässä, jossa hän puhui "vapaudesta" siten, että ei kukaan oikeastaan saanut selville, mitä hän tarkoitti. Kun kyselyjen aika tuli, kysyi joku kuulijoista, mitä hän arveli Venäjän nykyisestä hallituksesta. Shaw tuntui nolostuvan ja vastasi: "No niin, he tarkoittavat hyvää!" Missä oli entinen Shaw, joka ei koskaan niin loistanut kuin juuri kyselyjen aikoina esitelmien jälkeen, jolloin hänen vastauksensa otettiin vastaan myrskyisillä kättentaputuksilla ja hyvä-huudoilla, sillä niiden sukkeluus, niiden huumori oli vastustamatonta. Shaw sanoo, että köyhänä pysyminen on rikollista, mutta aivan yhtä suurella syyllä voimme sanoa, että Shawn vanhentuminen on rikollista.
Eräässä Shawn ystäväpiirissä puhelimme Shawn vanhentumisesta, ja joku läsnäolijoista huomautti, että sekin ilmeni vain silloin tällöin. Orleansin Neitsyen kirjoittaja ei ole vanha. Tottahan sekin on. Se on merkillisen "nuori" näytelmä, eikä siinä suinkaan tunnu mitään tekijän vanhuuden merkkiä.
Sain tilaisuuden kerran puhua Shawn kanssa juuri tästä näytelmästä, ja hän kertoi koettaneensa lukea Jeanne d'Arc'ista kaiken kirjallisuuden, mitä käsiinsä sai, ja käyttäneensä niin paljon kuin mahdollista historian omia sanoja. Kysyin, mitä hän arveli Schillerin näytelmästä, ja hän nauroi iloisesti ja sanoi, että jos olisi pakko valita, niin hän kumminkin ennemmin valitsisi Voltairen esityksen sankarittaresta.
Shawta on kohdannut sama onnettomuus kuin useita muitakin neroja, se, että kun heidän neronsa on tullut yleisesti tunnustetuksi, kaivavat innokkaat ihailijat esiin kaikki aikaisimmatkin yritykset ja julkaisevat ne uudestaan. Shawn aikaisimmat nuoruudenromaanit ovat taas kirjakauppiaiden pöydällä. On kyllä myönnettävä, että niissä on paljon mielenkiintoista, mutta kaiken sen, mikä niissä ansaitsee huomiota, hän on sanonut myöhemmin paljon selvemmin ja paljon voimakkaammin. Myöntäkäämme nyt kerta kaikkiaan, että Shaw ei ole romaanikirjailija, vaan näytelmäkirjailija. Sillä alalla hän on kotonaan.
Omituisena seikkana mainittakoon, että Shaw ei itse keksinyt sitä, että hän oli luotu näytelmäkirjailijaksi, vaan sen keksi nerokas Ibsenin teosten kääntäjä, William Archer. Archer tuli muutamana päivänä Shawn luo ja kysyi, eikö Shaw tahtonut yrittää yhdessä hänen kanssaan kirjoittaa näytelmää. Shaw suostui, ja Archer, joka tunsi Shawn huumorin, ehdotti, että he kirjoittaisivat huvinäytelmän, sellaisen, joista englantilaiset vielä tänä päivänäkin niin paljon pitävät. Mutta kuinkas kävi! Shaw kyllä istui heti ankaraan työhön, mutta näytelmästä ei tullutkaan mikään Charleyn Täti, kuten Archer oli aikonut, vaan syvää satiiria uhkuva yhteiskunnallinen draama "Widowers' Houses". Se ei ole Shawn parhaimpia, mutta se auttoi Shawta löytämään itsensä. Siitä lähtien Shaw jätti muut kaunokirjalliset muodot ja antautui näytelmäkirjailijaksi. Shawlta kysyttiin kerran, oliko totta, että hän oli joskus kirjoittanut runojakin. Shaw vastasi, että hän kyllä kerran kirjoitti runon, sillä asian laita oli niin, että hänen kustantajansa välttämättömästi määrättynä päivänä tarvitsi vissin määrän käsikirjoitusta, eikä Shawlla mitenkään ollut aikaa kirjoittaa mitään suorasanaista, ja silloin hän hädissään kirjoitti runon.
Kerran tapasin Shawn luona hänen teoksiensa ruotsalaisen kääntäjän tohtori Hugo Vallentinin. Shaw kysyi, olinko lukenut hänen teoksiaan ruotsiksi, johon minun täytyi vastata kieltävästi. Silloin hän kertoi jonkun hänelle sanoneen, että Vallentinin käännökset olivat niin hyviä, että oikeastaan pitäisi kaikki näytelmät kääntää uudestaan englanninkielelle Vallentinin ruotsalaisesta käännöksestä! Miellyttävän näköinen, tummaverinen Vallentin koetti parhaan kykynsä mukaan torjua noin ylenmääräistä kiitosta. Shawn teokset ovat tietysti hirveän vaikeita kääntää, kuten kaikki sellaiset teokset, joissa täytyy lukea rivien välistä melkein yhtä paljon kuin itse riveiltä. Kaikille eurooppalaisille kielille ne kumminkin ovat käännetyt ja monelle aasialaiselle kielelle myöskin.
Englannissa on päästy siihen kehitysasteeseen, että suurmiehet ja yleensäkin ihmiset, joilla on paljon työtä, eivät itse jouda vastaamaan kirjeisiin, vaan jättävät sen sihteeriensä tehtäväksi. Shaw on siinä suhteessa loistava poikkeus, sillä hän vastaa aina itse henkilökohtaisiin kirjeisiin. Hänen käsialansa on hyvin pientä, mutta erittäin selvää. Se on melkein kuin kokoelma pieniä, pyöreitä helmiä, joita on asetettu perättäin suoriin riveihin, lyhyin väliköin siellä täällä. Kirjeissä on aina shawmainen sävy, olivatpa ne kuinka lyhyitä tahansa. En voi ajatellakaan, että Shawn kirjeet koskaan voisivat tuottaa tuskaa ja haavoittaa, mutta iloisen hymyn ne nostattavat huulille ja hyvän mielen sydämeen.
Hirveänä, mustana painajaisena tulee joskus vielä mieleen vuosi 1919 Helsingissä. Ihmisissä tuntui olevan raivo valaa myrkkyä, haavoittaa, repiä rikki maine, tahrata kunnia… Siitä saivat tietysti etupäässä kärsiä ne, jotka syystä tai toisesta olivat heikkoja eivätkä voineet puolustautua. Tuli sitten Helsingissä käymään englantilainen sanomalehtimies, joka sattui olemaan vanha tuttava. Kun hän läksi pois, pyysin häntä viemään terveisiä Shawlle ja kysymään erästä pientä seikkaa, joka koski yhtä hänen kirjaansa ja jonka tarkoitusta en ymmärtänyt. Olin jo siksi helsinkiläistynyt, etten tietysti odottanut mitään vastausta. Iloni oli siksi suuri, kun vallan pian sain pienen kirjelipun, jonka kuoressa jo tunsin Shawn helmeilevän käsialan. Kirje alkoi näin: "Yhteinen ystävämme C.S. kertoi minulle, että te olette vielä elossa. Se on suuri ennätys…" Kuinka hyvältä tuo leikillinen, erittäin shawmainen tervehdys tuntui!