Shaw, kuten muutkin brittiläiset kirjailijat, on myöskin poliitikko. Pienten kansojen asiassa hänen kantansa on selvä. Hän on valmis käyttämään terävää kynäänsä niiden puolustukseksi, milloin vain tarvitaan. Se on juuri tätä nykyä meille tärkeä seikka, kun kaikkien englantilaisten sydämissä hiljalleen ja hyvin salassa piilevä imperialismi alkaa yhä selvemmin esiintyä. Luulen, että Shawn selvään pienten kansojen suosimiseen on syynä se, että hän sittenkin ja huolimatta lontoolaisuudestaan puhuu vallan totta kehuessaan olevansa irlantilainen. Irlantilaiset ymmärtävät aina pikku kansojen huolia. Pohjoismaista Shaw tuntee hyvin Ruotsin, jossa hän on vieraillut. Vallentin-vainaja oli Shawn hyvä henkilökohtainen ystävä, ja varmaan on paljon hänen ansiotaan, että Shaw niin suurella mielenkiinnolla aina puhuu Ruotsista.
Seuraelämään Shaw ei ota osaa. Vallan turhaan ylhäiset herttuattaret ja muut rikkaat tyhjäntoimittajat koettavat saada häntä kutsuihinsa. Ellei kohtelias kielto auta, vastaa hän vihdoin niin jyrkästi, että he kadottavat kaiken halun pyytää häntä uudestaan. Sitten tavallisesti seuraa kauhistunut valitus siitä, että Shaw on niin paha ja epäkohtelias! Niin hän kylläkin on. Mutta sattuu joskus, että joku hänen vaatimaton ystävänsä saa vastaanottaa kodissaan tuon komearyhtisen suurmiehen. Tukka ei ole enää punainen, vaan lumivalkea, ja samoin partakin ja tuuheat kulmakarvat. Mefistomainen hymykin on kadonnut, mutta silmissä on vielä vastustamatonta huumoria. Hän on entisestään ikäänkuin lauhtunut ja oppinut, ei ainoastaan ymmärtämään, vaan myöskin anteeksiantamaan. Kymmenen vuotta sitten Shaw ei olisi voinut kirjoittaa Orleansin Neitsyttä. Nyt hän voi.
Shaw on vielä täysissä voimissa ja ankarassa työssä. Voineeko hän koskaan saavuttaa Metusalem-ihannettaan, kaikista ankarista elämäntavoistaan huolimatta — sen saa aika näyttää. Me voimme vain toivoa, että hän voi ennättää hiukan lähemmäksi sitä ihannetta kuin me muut kuolevaiset.
Kun Shaw kerran kaatuu, kaatuu jättiläinen, ja jysähdys kuuluu yli maailman.
WILLIAM MORGAN SHUSTER.
Oli kirkas, päivänpaisteinen kevät Lontoossa, vuonna 1911. Meitä oli pieni ryhmä teetä juomassa parlamentin terassilla. En voi koskaan astua tuolle historialliselle paikalle muistamatta kaskua, jonka parlamentin jäsenet mielellään kertovat muukalaiselle. Vanha John Burns oli pyytänyt teelle erään hyvin itsetietoisen amerikkalaisen neitosen, joka oli ensikertaa Lontoossa ja mielellään ilmaisi mielipiteensä siitä, kuinka kaikki vanhassa Euroopassa oli ala-arvoista Amerikkaan verraten. Niinpä hän nytkin katseli hieman pilkallisesti hymyillen terassin ohitse virtaavaa Thamesia. "Tuoko se nyt on se teidän kuuluisa Thamesinne? Pyh! Eihän se ole virta eikä mikään Mississippiin verraten!" — Siihen vastasi John Burns tyynesti: "Se on totta, Thames ei olekaan mikään virta, se on virtailevaa historiaa…"
Kuta useammin tuolla kuuluisalla terassilla olen istunut, sitä selvemmin olen tuntenut, kuinka oikeassa John Burns oli. Thames on virtailevaa historiaa, joka tuo mieleemme tämän ihmeellisen saaren kohtalot. Täällä yhtyy entisyys ja nykyisyys. Komea on Amerikan Mississippi, mutta liian matala. Korkealle kohoavat Amerikan pilvenpiirtäjät, mutta perustus on matalalla… Thames kuiskii historiaa ja maailman johtoa. Ilmakin terassilla väreilee historiaa, voimaa ja maailman johtoa. Ihminen tuntee olevansa juuri maailman nykyhistorian keskipisteessä, itse ajan sydämessä, jonka sykähdyksiä hän saa lyhyen hetken kuunnella.
Yksi isännistämme, parlamentin jäsen S., joka usein oli terävillä välikysymyksillään hermostuttanut hallitusta, alkoi selittää Persian kysymystä, jota juuri silloin pohdittiin sekä sanomalehdissä että parlamentissa:
"Täytyyhän meidän kaikkien myöntää, että sir Edward Grey on harvinaisen viisas mies. Hän päästää Persiaan nuoren, tuntemattoman amerikkalaisen, josta ei ole mitään hyötyä Persialle, mutta erittäin suuri hyöty meille… Nuoren yankeen nimi on Shuster…"
"Selittäkää, mitä oikeastaan on tapahtunut…"