Sanomalehdistä sain pian tietää pääpiirteet hänen entisestä elämästään. Hän oli syntynyt 1877 Washingtonissa, saanut siellä kasvatuksensa, suorittanut lakitieteellisen tutkinnon ja palvellut ensin Amerikan sotaministeriössä. Myöhemmin hänet määrättiin evakuoimistoimeen Cubassa ja sitten Filippineille useanlaisiin tehtäviin. Siellä hän ensin tuli tullien ylihoitajaksi, sitten neuvoston jäseneksi, jonka toimena oli järjestää Filippinien hallinto. Hänen käsiinsä jätettiin koko opetusasiain hoito, ja hän perusti Filippinien ensimmäisen yliopiston.
Nuoresta iästään huolimatta hän oli ennättänyt tehdä paljon eikä siis ollut aivan niin kokematon kuin Englannissa ensin otaksuttiin, kun hänelle tarjottiin tuo mahdottomalta tuntuva toimi: Persian sotkuisten raha-asiain selvittäminen. Jos hän olisi ollut vanhempi ja "viisaampi", olisi hän epäilemättä kieltäytynyt siitä puuhasta, kuten hän monta vuotta myöhemmin minulle naurahtaen myönsi. Mutta onneksi hän oli nuori ja täynnä uskoa ja seikkailunhalua.
Tavallisesti otaksutaan, että rahamaailma on niin kaukana romantiikasta kuin itä on lännestä, mutta nyt oli alkanut tarina, joka oli täynnä seikkailua ja itämaitten ihmeitä. Morgan Shusterin nimi lensi yli koko maailman, mutta ei missään se saanut aikaan niin kiihkeätä mielenkiintoa kuin Lontoossa. Tietysti. Lontoo on poliittisen elämän sydän. Harvoin olen tuntenut sen sydämen niin valtavasti sykkivän kuin kesällä 1911. Sanomalehdissä huomattiin pian kaksi päinvastaista suuntaa: toiset kiittivät, toiset moittivat. Hämäriä syytöksiä alkoi ilmaantua, varsinkin Timesiin, joka oli hallituksen vakavin äänenkannattaja. Morgan Shuster oli toiminut siten, että se oli Englannille ja Venäjälle epäedullista. Ei kukaan sanonut, että hän olisi rikkonut englantilais-venäläis-persialaisia sopimuksia, mutta hän oli rikkonut niiden "henkeä" vastaan. Shuster lausui julkisesti, että hänestä tuntui, kuin sekä Englanti että Venäjä pelkäisivät Persian raha-asiain selviämistä. Mutta sepä nostatti myrskyn. Eihän toki! Nuo molemmat suurvallat olivat tietysti täynnä hehkuvaa rakkautta Persiaa kohtaan ja toivoivat sille kaikkea hyvää, mutta tietystihän niiden täytyi hiukkasen ajatella myöskin omaa etuaan j.n.e. Shuster osoitti heille, että heidän oma etunsa selvästi vaati, että Persian taloudellinen kanta paranisi, jotta maa voisi helpommin täyttää sitoumuksensa sekä Englannille että Venäjälle. Hermostuneena vastattiin nuorelle miehelle, että tuo selvästi osoitti, että hän ei seurannut sopimuksien henkeä. Shuster pyysi kauniisti, että hänelle selitettäisiin, mikä tuo merkillinen "henki" oli, joka näkyi olevan täydellisessä ristiriidassa sopimuksien sanamuodon kanssa. Sanat hän oli kyllä ymmärtänyt ja niitä tarkkaan seurannut, mutta "henki" oli hänelle tuntematon.
Sanomattakin on selvä, että tämä suututti vallanpitäjiä vielä enemmän, ja tilanne kärjistyi kärjistymistään. Lontoon kiihkeä mielenkiinto nousi ylimmilleen, kun lokakuun lopulla 1911 Shuster kirjoitti monen palstan pituisen selityksen asemasta ja Times julkaisi sen kokonaisuudessaan. Ei saattanut avata ainoankaan klubin ovea, kuulematta loppumatonta keskustelua ja kiihkeätä väittelyä Persian kysymyksestä. Kiihko näytti täältä leviävän yli Euroopan. Muistan aivan hyvin iloisen hämmästykseni, kun sain sähkösanoman erään lehden päätoimittajalta Suomesta, pyynnön, että heti kirjoittaisin lehteen Persian kysymyksestä. Tein sen ilolla, varsinkin kun se antoi minulle tervetulleen aiheen käydä haastattelemassa Persian ministeriä, jonka luokse olin saanut tärkeän suosituskirjeen. Ohimennen sanoen ei siitä keskustelusta ollut yhtään mitään hyötyä kirjoitukselleni, sillä ministeri sanoi aivan ensimmäiseksi, että koska suosituskirjeen antaja on hänen läheinen ystävänsä, hän mielellään keskustelee kanssani, mutta hänen täytyy vaatia lupaus, etten tästä keskustelusta kirjoita sanaakaan! Lupaus oli tietysti annettava ja pidettävä. Mutta siihen aikaan oli helppo löytää muita persialaisia, jotka tunsivat asioita eivätkä muuta pyytäneet, kuin saada kertoa niistä niin monelle kuin mahdollista.
Mielenkiinto Shusteriin oli nyt saanut kulkutaudin luonteen, ja jokainen lontoolainen, joka yleensä halusi seurata maailman asioita, tunsi kuinka tuo tauti tarttui, tarttui vastustamattomasti, kohottaen mielenkiinnon meissä kaikissa kuumepisteeseen. Lontoossa me kyllä heti aavistimme, mikä noiden kuuluisien sopimuksien "henki" oli: Sanat sanoivat selvästi, että Persian täydellinen itsenäisyys oli taattu, ja että maalla oli täysi oikeus järjestää omat taloudelliset asiansa mielensä mukaan, mutta "henki" sanoi, että ei herran tähden ole sallittava Persian nousta alennustilastaan, vaan se on päin vastoin hiljalleen masennettava, jotta sen ystävälliset "suojelijat" saisivat rauhassa imeä itselleen sen rikkaudet.
Asiat kehittyivät nopeasti, ja tapahtui minkä aavistimme tapahtuvankin, Englanti ja Venäjä yhdessä antoivat ultimatumin Persialle. Morgan Shuster oli erotettava toimestaan ja lähetettävä pois maasta. Ei auttanut muu kuin totella. Siihen loppui Persian kaunis unelma uudesta syntymisestä. Koko vapaamielinen ja laajasti ajatteleva Lontoo oli katkerasti suuttunut, mutta Euroopan silloisella kehityskannalla hallitukset välittivät vielä vähemmän kuin nyt valistuneen ja vapaamielisen yleisön mielipiteistä. Persia oli tuomittu. Vuoden 1912 alussa tiedettiin Morgan Shusterin matkustavan Lontoon kautta Amerikkaan. Silloin ainakin piti näyttää, että hänellä oli ystäviäkin, jotka ymmärsivät ja olivat kiitollisia hänelle. Parlamentin persialainen komitea päätti panna toimeen päivälliset, joihin hänen monet ystävänsä parlamentin ulkopuolella saivat myöskin ottaa osaa.
Se oli omituinen ilta, tuo päivällisilta komeassa Savoy-hotellissa. Suureen, valkoiseen peilisaliin oli kokoontunut satakunta lontoolaista, parasta, mitä tuo jättiläiskaupunki saattoi tarjota, parasta sanan oikeassa merkityksessä. Tuolla näkyi Bernard Shawn pitkä, solakka vartalo, tuolla Ramsay MacDonaldin kaunis, kiharatukkainen pää. Lähellä nyökäytti päätään Cunninghame Graham Cambridgen kuuluisalle professori Brownille, ja tuossa puhelivat Sidney ja Beatrice Webb komean lady Warwickin kanssa. Jos minne päätään käänsi, huomasi, että Lontoo oli lähettänyt parhaansa. Paljon on juhlapäivällisiä Lontoossa ja paljon on jos jonkinlaisia "tilaisuuksia", mutta niistä ei monikaan jää mieleen viikkoa kauemmaksi. Tuskin sitäkään. Mutta tämä ilta juurtui mieleen.
Useimmat meistä läsnäolijoista eivät olleet koskaan nähneet Shusteria, ja tietysti olimme uteliaat näkemään, miltä näytti mies, joka melkein vuoden oli pitänyt meitä kaikkia jännityksessä. Meille ilmoitettiin, että juhlavieraat olivat juuri tulossa, ja muutaman sekunnin perästä astui sisään kolme herrasmiestä ja yksi nainen. Nainen oli tietysti rouva Shuster, mutta kuka noista kolmesta oli hänen miehensä? Päivällistä syötäessä sitä koeteltiin arvailla, mutta eivät ainakaan minun pöytänaapurini tulleet entistä viisaammiksi. No, kun puheet alkavat, niin saamme kuulla!
Englannissa ei ole sitä pahaa tapaa kuin meillä, että puheet alkavat, kun paisti tuodaan pöytään, niin että jokainen saa jäähdyttää paistinsa, kunnes se on syötäväksi melkein kelpaamaton. Puheet käytännöllisten brittien maassa alkavat silloin, kun kahvi tuodaan sisään ja kaikki ruoat on rauhassa syöty.
Kun vihdoin päästiin kahviin ja puheenjohtaja oli lausunut kunniavieraat tervetulleiksi sekä ilmituonut harmin, jota jokainen tunsi, kun maailman mahtavat noin julkeasti olivat polkeneet jalkoihinsa oikeuden ja totuuden, hän pyysi Morgan Shusteria puhumaan. Kaikkien silmät olivat kääntyneet kunniavieraisiin päin, ja puhumaan nousi Morgan Shuster. Kuinka nuorelta hän näytti! Hän oli mielestäni kuin urheileva suomalainen ylioppilas, terve, jäntevä, solakka. Ja kun hän sanoi ensimmäiset sanansa, leveän amerikkalaisesti ääntäen, menivät kaikkien huulet väkisinkin hymyyn. Mitä oli tuo nuori mies meille sanova?