Pian hymy kyllä lakkasi, ja jokainen kuunteli jännityksellä jok'ikistä sanaa. Tuskinpa moni meistä oli kuullut puhetta, joka tuli niin suoraan sydämestä, joka oli niin täynnä intohimoista oikeuden vaatimusta ja katkeraa inhoa juonia vastaan, joilla poliitikot olivat päättäneet tuhota suuren ja jalon kansan. Se vaikutti kuin vihlova hätähuuto jokaiseen. Mitä tehdä? Kuinka auttaa?
Puhuja kasvoi. Siinä oli mies tulta ja terästä, päätä pitempi kaikkea kansaa, mies, jota on mahdoton koskaan ajatella vanhana, ikäloppuna. Pitikö hänenkin murtua?
Kun puhe lakkasi, vallitsi ensin hetken äänetön hiljaisuus. Me olimme aivan kuin omin silmin nähneet palasen historiaa, olimme ikäänkuin itse kokeneet, kuinka vanha, jalo kansa kulkee kuolemaansa. Mielet olivat järkkyneet, ja vasta myöhemmin saatoimme osoittaa kiitollisuuttamme hänelle, joka oli meille Persian kohtalosta kertonut. Kun sitten suosionosoitukset puhkesivat esille, ne olivat siksi voimakkaat ja kestävät, etten koskaan ennen semmoista ollut Lontoossa saanut kokea. Kättentaputukset ja hyvä-huudot kaikuivat täydellä voimalla ja vakaumuksella, ja vihdoin nousivat kaikki seisaalleen laulamaan anglosaksilaisen maailman korkeinta ihastusta osoittavaa laulua "He is a jolly, good fellow", joka meidän tottumattomissa korvissamme kaikuu lievimmin sanoen naurettavalta. Mutta sinä iltana — se on myönnettävä — sekin osaltaan todisti, kuinka paljon me kaikki tunsimme, paljon enemmän kuin sanoin saatoimme ilmaista.
Vielä äskettäin, viisitoista vuotta tuon illan jälkeen, sanoi eräs silloisista läsnäolijoista, että tuo tapahtuma ei lähde pois mielestä, mikä kumma siihen sitten lieneekin syynä. Onhan kuultu puheita, ja hyviäkin puheita, sekä ennen että myöhemmin, mutta Morgan Shusterin puhe on yhä vielä ylinnä. Arvelen, että syy oli ehkä siinä, että se ei oikeastaan ollutkaan mikään puhe. Se oli vääryyttä vastaan kiihkeästi ponnistelevan ihmissydämen välitön mielenilmaisu.
Saman vuoden syksyllä läksin ensimmäiselle esitelmäkiertueelleni Amerikkaan, ja siellä tapasin melkein heti Morgan Shusterin. Sitten myöhemmillä matkoillani siellä olen joka kerta hänet tavannut, ja tullut ikäänkuin lähemmin tuntemaan hänet. Hän on mielestäni kuin kappale itse Amerikkaa. Kaikki ne ominaisuudet, joita muukalainen aina oppii rakastamaan Amerikassa — nuoruus, voima, seikkailunhalu, omituinen käytännöllisen järjen ja runollisen mielikuvituksen yhdistys, melkein lapsellisen naiivi rohkeus ja samalla liikemiehen viisas varovaisuus — kaikki nuo ominaisuudet ovat tulleet lihaksi ja vereksi Morgan Shusterissa. Mutta amerikkalaisuudestaan huolimatta hänessä on jotakin aivan erikoista, jota ei muutoin siellä toisella puolen Atlanttia löydä. Hän on hengittänyt ilmaa Omar al-Khajjâmin maassa, ja se on iskenyt merkin herkkään mieleen.
Samana kohtalokkaana vuonna 1912 Morgan Shuster julkaisi suuren kirjansa, "The Strangling of Persia", Persian kuristaminen. Siihen kirjaan hän on valanut kaikki toiveensa, kaikki katkerat pettymyksensä, lyhyenä työaikanaan Persiassa. Siinä hän myöskin ilmaisee, kuinka syvästi hän tunsi ja osasi katsoa tapahtumia persialaisten omilla silmillä. Koko kirja on sellainen, ettei sitä malta panna pois kädestään, kun sitä kerran on alkanut lukea. Kuinka tavattoman mielenkiintoinen on esimerkiksi hänen kuvauksensa Persian naisten heräämisestä käsittämään, että isänmaa oli vaarassa ja että heidän apuaan tarvittiin nyt toisella tavalla kuin koskaan ennen.
Levisi huhu, että parlamentissa, medshlis’issa, oli monta jäsentä, jotka olivat valmiit uhraamaan Persian itsenäisyyden ja suostumaan Venäjän julkeihin vaatimuksiin. Naiset silloin, nuo huntupeitteiset, joita länsimaat luulevat veltoiksi, tietämättömiksi leluiksi, marssivat medshlisin rakennuksen edustalle, monella pistolit leveiden vaippojen kätkössä, ja vaativat miehiä täyttämään velvollisuutensa ja puolustamaan Persian itsenäisyyttä.
Naisilla on Persiassa useita voimakkaita valtiollisia seuroja, vaikka Idän tuntu on siksi vahva, että niiden täytyy olla salaisia. Usein sai Morgan Shuster tuntea niiden voiman, sillä ne olivat ottaneet hänet erityiseen suojelukseensa. Hän sai salaperäisiä varoituksia, kun vaara uhkasi, ja neuvoja, kun oli syytä otaksua, että hän muukalaisena saattaisi erehtyä. Hän ei koskaan kysynyt, mistä nuo sanomat tulivat, eikä koskaan tavannut suojelijoitaan, mutta varsin pian hän tuli käsittämään, kuinka viisasta oli aina seurata ohjeita.
"The Strangling of Persia" on merkillinen kirja, sellainen, jonka voi kirjoittaa vain kerran elämässään.
En voi kuvitella, että Morgan Shusterin seurassa koskaan voisi olla ikävä. Ainakin tiedän, että ne harvat hetket, jotka olen hänen seurassaan viettänyt, ovat aina olleet täynnä mielenkiintoa.