Mutta ei tahtonut Anna palata.
Ulkonaisista huolista oli Annalle se hyöty, että ne haihduttivat polttavia ajatuksia. Hänen täytyi ryhtyä toimiin päästäkseen riippumattomaan asemaan.
Etupäässä siitä syystä hän rupesi lukemaan ylioppilastutkintoa, suoritti sen sekä sitten myöskin kandidaattitutkinnon. Kohta sen jälkeen hänelle tarjottiin historian tunnit Yksityislyseossa, ja silloin se päämäärä oli saavutettu.
Ja sittenhän piti levonkin tulla, kun vuodet hiljaa vierivät ilman tapahtumia, ilman taisteluita. Anna oli käynyt omituisen tyyneksi. Harvoin hän nauroi ja vielä harvemmin itki. Ei hän tuntenut iloa, mutta eihän se ollut suruakaan tuo puristus rinnassa, joka teki kipeätä. Ei, ei se ollut muuta kuin kaipauksen kaipausta, joka syntyy silloin kun ei ole enää mitään kaivattavaa.
Vuosien kuluessa tuo tyhjyys, jota työ ei koskaan voinut täyttää, kasvamistaan kasvoi. Ja mikäpä sen olisikaan voinut täyttää? Työ oli niin aivan ulkopuolella häntä, mitään persoonallista mielenkiintoa hänellä ei ollut. Kaikilla muilla oli jotain hellittävää, hänellä ei.
Mutta ei hän ainakaan muita tahtonut rasittaa omilla huolillaan! Kuinka arka, kuinka värisevän arka hän oli lähestyessään muita ihmisiä. Ja siinä arkuudessa oli katkeruutta.
Oliko se kumma, että ihmiset pitivät häntä jäykkänä ja kylmänä ja pysyttelivät vissin matkan päässä? Heidän ja hänen välillään oli näkymätön juopa, jonka yli ei kukaan yrittänytkään.
Kohtalo tahtoi pakoittaa hänet olemaan yksin. Mutta miksi hän sitä pelkäsi? Toiselta puolen hän hakemalla haki yksinäisyyttä, toiselta puolen hän sitä kammoksui. Eikä lepo tullut koskaan, ei koskaan. Usein tuntui hänestä, kuin jotain olisi itkenyt syvällä, hyvin syvällä hänen sielussaan, itkenyt kauan ja katkerasti. Mutta se itku ei päässyt koskaan puhkeamaan ilmi. Eikä hän tiennyt mikä se itkijä olikaan, hän itsekö vai vento vieras olento.
Miksi kaipauksen kaipaus kasvoi yhä kipeämmäksi?
— — — — — — — — — — — — —