Mutta ainakin se oli olemista, rauhallista olemista.
Tuskin hän itsekään ymmärsi mitä hän teki, kun hän 10 vuotta sitten äkkiä oli isälleen kirjoittanut sen kirjeen, jossa hän pyysi päästä isän luo. "Elä kysy syytä", kirjoitti hän, "mutta salli minun nyt tulla luoksesi. En rasita sinua enkä häiritse sinua töissäsi, mutta salli minun tulla, isä, elä kiellä tätä pyyntöäni."
Professori oli juuri lähdössä ulkomaille, kun Annan kirje tuli. Hän aavisti, että tytär nyt oli kaiken sen avun tarpeessa, minkä isä saattoi antaa ja hän päätti ottaa Annan mukanaan ulkomaille. Ei hän kysynyt syytä, eikä Anna mitään selittänyt.
Täti Huovinen nähtävästi aavisti yhtä ja toista, koska hän ylenpalttisella hienotuntoisuudella alituiseen selitti, kuinka hyvästi hän ymmärsi, että Anna tahtoi lähteä vanhaa isäänsä hoitamaan, ja tuo tuntui, tiesi miksi, nöyryyttävältä.
Ei ollut Anna oikeastaan muuta tahtonut kuin päästä pois noilta tutuilta seuduilta. Eikä hän muuta saanutkaan.
Professori kohteli tytärtään alussa oudolla arkuudella. Anna oli äitinsä näköinen ja johti professorin mieleen tuon lyhyen onnen ajan ja sitä seuraavan kipeän tuskan. Se häiritsi hänen levollista työtään ja uhkasi muuttaa koko hänen elämänsä suunnan. Omatunto käski häntä tekemään jotain tyttärensä hyväksi, mutta mitä? Mitä hän, yksinäinen vanha mies, osasi tehdä tasoittaakseen elämän tietä tuolle nuorelle, kalpealle tytölle, joka oli hänen sydäntään niin lähellä?
Mutta pian kyllä huomasi professori, että Anna oli sitä kiitollisempi jota vähemmin häntä huomattiin. Hän pyysi hiljaisuutta ja rauhaa vain. Ja professori vajoutui vähitellen takaisin kirjoihinsa.
Anna ryhtyi myöskin pian työhön, sillä työ tuotti viihdytystä.
Huovisen perheessä hän ei ollut tietänyt mitään rahahuolista, mutta isänsä kodissa hän sai kokea yhtä ja toista siinä suhteessa. Professorilla oli hyvin hämärä käsitys tulojen ja menojen yhteensovittamisesta, varsinkin nyt, kun Annan olo Helsingissä tuotti kaikenlaisia lisämenoja. Anna tunsi, että hän kaikesta huolimatta tuotti huolta ja rasitusta isälleen.
Kauppaneuvos Huovinen kyllä tuon tuostakin lähetti satamarkkasen Anna tytölleen, jonka poislähtöä isän luo hän suri eikä voinut ymmärtää. "Mitä se lanko nyt yht'äkkiä rupesi tytärtään kaipaamaan", valitteli ukko, "juuri kun minä olin ennättänyt kiintyä häneen kuin omaan lapseen". Ja sitten hän lähetti Annalle setelin, "jotta lapsella edes olisi matkarahaa, jos hän tahtoisi palata pois sedän luo".