Mutta sydän suli lämpöiseksi, kun hän muisti setä vainajaansa. Ukko Huovinen oli itse hyväluontoisuus ja piti Annasta kuin omasta lapsestaan. Eikä hän sanonut pahaa sanaa kenellekään. Ankarin moite, minkä Anna koskaan kuuli hänen lausuvan huolimattomille konttoristeille, oli tämä; "Ei sinusta mies parka ole muuanne kuin yliopistoon". Ja silloin piti kaikkien muiden nauraa, sen ukko vaatimalla vaati. Annan suu meni vieläkin hymyyn tuota muistellessa. Asian laita oli se, että ukko Huovinen ennen nuorena oli kolme kertaa yrittänyt ylioppilaaksi, mutta saanut joka kerta latinan kirjoituksessa reput. Siitä lähtien hän halveksi yliopistoa koko sydämestään.

Mutta vaikka hän olikin epäonnistunut lukuhommissa, oli hän sitä paremmin onnistunut tukkihommissa ja koonnut itselleen aimo omaisuuden.

Annalle hän oli hyvin hyvä ja koetti hankkia hänelle kaikenlaisia pikku iloja. Mutta koska kauppaneuvoksen valta kotona oli sangen rajoitettu, ei hän juuri paljoa aikaansaanut. Anna sai kumminkin kaipaamaansa ystävyyttä ukko Huoviselta, ja tuo muisto oli vieläkin kirkkaimpia hänen lapsuutensa ajoilta.

Annan oltua kymmenen vuotta kauppaneuvoksen kotona, syntyi Elsa. Se oli sanomaton ilo vanhemmille, ja siitä lähtien heidän ja koko talon väen päähuolena oli varjella Elsaa sekä ruumiin että hengen puolesta. Elsa oli heikko lapsi, ja vanhemmat vapisivat pelosta, että hänkin otettaisi pois heiltä, kuten hänen kolme edeltäjäänsä, mutta niin ei käynyt. Elsa kasvoi ja vahvistui sekä johti vähitellen koko taloa. Rouva Huovinen ei tosin vähääkään väistynyt prinsiipeistään, mutta hän osasi aina erinomaisen hyvin sovelluttaa ne Elsan tahdon mukaan.

Siinä ympäristössä kului Annan lapsuus ja ensi nuoruus. Heti Elsan tultua maailmaan Anna vaistomaisesti käsitti, että nyt hän oli "iso tyttö", jonka piti itse hoitaa itsensä. Maailma oli olemassa Elsan tähden. Anna oli yksin.

Sitten 16-vuotisena hän lopetti pikkukaupungin tyttökoulun. — Niin olipa siitä aikoja nyt. — — —

Ja sitten — — sitten kului aika hiljalleen, kunnes hän täytti 20 vuotta. — — —— — — — — — — — — — — — —

Anna nousi äkkiä pystyyn ja pani kirjeen pöydälle. Ei, sen kauemmaksi ajatukset eivät saaneet harhailla. Se oli elämän loppu se. Se mikä sitten seurasi, oli mustaa, pahaa unta.

Mutta voi kuinka kauan sitä unta oli kestänyt!

Mutta sitten vihdoinkin oli tyynempi aika tullut. 10 vuotta hän nyt oli asunut isänsä kanssa ja elämä kulki hiljaista kulkuaan. Niin, jos se oli elämää tämä.