Eksköld ei ollut huomaavinaan mitään. Hän oli vakuutettu, että ihmiselle on erinomaisen hyödyllistä saada pieniä neulanpistoja, silloin kun mieli oli masennuksissa. Niin häntäkin oli pidelty. Ja se karkasi luontoa.
"Luoppas silmäsi tuonnepäin, sinä perhosspesialisti", sanoi hän, kun Kaisaniemestä päin tuli joukko tyttöjä Eläintarhaan. Siellä oli Vilma Aarniokin ja hänen äskeiset toverinsa. Tytöt kulkivat vallattoman huolimattomasti ja puhelivat sekä nauroivat ääneen. Olihan siinä paljonkin nuoruutta ja tuoreutta, mutta kumminkin tuo parvi harmitti Hartia. Hän tunsi punastuvansa — sekin kiusa hänellä piti olla, että hän punastui yhtä helposti kuin koulutyttö. Ja taas häntä hävetti tuo tieto että hän todellakin kerran oli ollut rakastunut Vilma Aarnioon ja että Eksköld arvattavasti tiesi siitä. Huh! minkälainen raukka hän oli, vaikka oli olevinaan aika mies! Ja mikä kirottu sentimentaalisuus hänet oli houkutellut nyt ottamaan ylioppilaslakinkin päähänsä? Tietysti kohtalo sen oli niin määrännyt, jotta hän näyttäisi vielä lapsellisemmalta silinterihattuisen Eksköldin vieressä.
Anna käänsi äkkiä puheen kouluasioihin, joista opettajille aina, luojan kiitos, kestää puhetta aivan loppumattomiin. Tuossa ilmaantui jo Alppilakin heidän eteensä ja huolimatta tungoksesta onnistui Eksköldin hankkia heille pieni pöytä, jonka ympäri kaikki kolme asettui istumaan.
Siitä oli hyvin monta vuotta kun Anna viimeksi oli ollut Vapunpäivänä Alppilassa. Sekö lie ollut syynä siihen, että kaikki nyt oli hänestä niin vierasta. Läheisimmässä pöydässä istuivat äskeiset tytöt sekä muutamia miesylioppilaita. Vilma Aarnion ääni kuului ylinnä muita. Hän tahtoi nähtävästi vetää Hartin huomion puoleensa, sillä tuon tuostakin harhailivat hänen vilkkaat, ruskeat silmänsä sinnepäin, missä Anna istui. Anna huomasi sen ja häntä huvitti tuo aika paljon, vaikka sydämen pohjassa piili jotain joka aina esti ilon tuntumasta ilolle.
Yht'äkkiä puhelu taukosi, sillä ylioppilaat lauloivat: "Tuonne taakse metsämaan".
"Voi, jos osaisi laulaa!" puhkesi Hart sanomaan melkein vasten tahtoaan.
"Kiitä kohtaloa, joka on sinulta sen kiusauksen säästänyt", nauroi
Eksköld, mutta Anna katsoi Hartiin ystävällisesti sanoessaan:
"Te, tohtori, ette varmaankaan ole ainoa, joka niin on huokaillut."
Annan ääni oli todellakin harvinaisen sointuva, sen huomasi Hart taas.
Sitten seurasi jälleen tuo tavallinen Vapunpäivänäytäntö: puhetta, naurua, simaa, hälinätä, tungosta, ylioppilaslaulua, lämmitettyä viiniä, j. n. e.