"Omar."
"Omar? — Anteeksi, mutta en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte."
"Ettekö? Omar, joka poltatti Aleksandrian kirjastot. Se oli suuremmoinen henkilö. Toista Omaria ei valitettavasti synny enää."
Hart puhui kiihkeästi ja hermostuneesti. Voi tiedemies parkaa!
Lapsellinen pikku poika yritti anastaa koko vallan itselleen.
"Sitten kai ihaelette Neroakin, joka pisti koko Roman tuleen?" sanoi
Anna hymyillen.
"En vähääkään. Hän oli nautinnonhimoinen vetelys, eikä hänessä ollut ollenkaan sitä luonteen johdonmukaisuutta ja niitä voimakkaita ääriviivoja kuin Omarissa."
Eksköld naurahti hiukan ilkkuvasti lausuessaan:
"Minä tapasin veli Hartin joku aika sitten vajoutuneena Nietzscheen kesken perhospuuhiaan. Nähtävästi kaikki tämä on vaikutuksia tuosta lapsille sopimattomasta ravinnosta. Nyt hän tietysti kuvittelee olevansa Übermensch, joka subliimilla ylenkatseella ajattelee kaikkia meitä pikku olentoja, jotka tongimme kirjastoissa ja kunnioitamme tiedettä."
"Tietysti", vastasi Hart kuivasti, ja se ei suinkaan parantanut hänen mielialaansa, että hän nyt kuvitteli joutuneensa naurunalaiseksi Annan silmissä.
Anna tunsi vaistomaisesti, että Hart oli aivan poissa tasapainosta ja että ärsyttäminen nyt oli vaarallista. Ylipäänsä Annaan aina vaikutti vastenmielisesti, kun hän tapasi ihmisiä, jotka eivät voineet itseään hillitä, vaan antoivat valtaa suruilleen ja iloilleen. Se ikäänkuin häiritsi hänen omaa lepoaan. Mutta omituista kyllä hän ei nyt tuntenut mitään vastenmielisyyttä Hartia kohtaan, vaan päinvastoin osanottoa. Noina muutamina viikkoina, jolloin he olivat yhdessä työskennelleet, hänessä oli herännyt yhä suurempi ja suurempi myötätuntoisuus Hartia kohtaan, jonka lahjakkaisuus, miehekäs reippaus ja samalla usein ilmaantuva lapsellinen avuttomuus olivat synnyttäneet Annassa jonkunmoista arkaa ystävyyttä. Hart erosi tuosta tavallisesta ympäristöstä yhtä paljon kuin Eksköldkin, vaikka toisella tavalla. Kun Eksköldin itsetietoinen ylemmyys työnsi kaikki vissin matkan päähän, oli Hartissa jotain tietämättä, tarkoittamatta puoleensa vetävää. Oliko se tuo katse vai mikä, joka pyysi luokseen? Poika raukka! Olikohan maailma häntäkin kovasti pidellyt?