"Huomasipas vihdoinkin", ajatteli Vilma Aarnio. Mutta ääneen hän sanoi:
"Kas, tohtori Hart! Olettehan tekin täällä. Sanokaa, tohtori, kuka se oli se nuori neitonen, jonka kanssa kävelitte, kun me tulimme Kaisaniemestä?" Vilma Aarnion pyöreissä silmissä välähteli vallaton veitikkamaisuus hänen lausuessaan tuon "nuori" sanan.
"Tarkoitatte kai neiti Hemmeriä", sanoi Hart niin kylmästi, että Vilma arveli parhaaksi lopettaa pilanteon, koska Hart ei nyt näyttänyt olevan leikkisällä tuulella.
"Niin, niin, neiti Hemmerhän se oli. Hän kuuluu olevan niin hirveän hyvä opettaja. Istukaa nyt, tohtori Hart, niin kerron teille jotain."
Vilma Aarnio osasi olla notkea ja pehmeä kuin kissanpoikanen ja mukautui nopeasti kaikkiin olosuhteisiin. Ylioppilas Miettinen nousi kohteliaasti ja tarjosi tuolinsa Hartille, jonka tämä hiukan esteltyään vastaanotti. Hän kumarsi kahdelle neidille samassa pöydässä ja kääntyi sitten Vilman puoleen kysymään mitä hänellä oli kerrottavaa.
"Sitä minun vain piti kertoa, että eilen kirjoitin kahdeksan sivun pituisen kirjeen neiti Hemmeristä ja siksi oli hyvin hauska saada nähdä hänet. Ehkäpä saan teiltä vielä tarvittavia lisätietoja."
"Mutta — tunnustan, että minun on hiukan vaikea seurata ajatusjuoksuanne, neiti Aarnio. Olette kirjoittanut neiti Hemmeristä — niinkö? Ettekä tunne häntä ollenkaan — niinkö?"
"Niin, niin, niin! Voi, voi, kuinka te olette hidasjärkinen! Ha, ha, haa!" Vilma nauroi ja heitti päätään taaksepäin.
"Tohtori ei ehkä tiedä, että neiti Aarnio on kirjailija", sanoi yksi neitosista.
"Kyllä, kyllä minulla on kunnia tietää se, mutta en arvannut, että hän käyttää kirjallisia lahjojaan — — —"