"So, so, so, soh!" keskeytti Vilma Aarnio, jota hiukkasen harmitti tuo pikku pilkallinen hymy Hartin suupielessä. Minä selitän nyt sen asian. Neiti Hemmerillä on serkku, ymmärrättekö?"
"Ymmärrän."
"Hyvä. Tuo serkku on hirveän nätti ja sievä ja rikas ja nuori ja minun paras ystäväni. Siis" (Vilma laski nopeasti vasemman kätensä sormilla) "viisi hyvää ominaisuutta. Jaksatteko seurata, tohtori?"
"Jaksan."
"Hän tulee äitinsä kanssa kohta muuttamaan Helsinkiin, ja toissa päivänä sain häneltä kirjeen, jossa hän kysyy niin julman paljon asioita serkustaan neiti Hemmeristä, jota hän ei tunne ollenkaan. Onko hän hirveän viisas ja oppinut ja ylpeä, käykö hän missään huvituksissa, onko hän kaunis ja uskaltaako tavallinen tyttö raukka sanoa sanaakaan hänelle j. n. e. Kuinka minä vaivainen olento osasin vastata kaikkiin noihin kysymyksiin muuten kuin —"
"Käyttämällä Luojan antamia kirjallisia lahjoja", lisäsi toinen neitosista.
"Ha, ha, haa! Sanokaamme niin, se sointuu niin kauhean kauniilta!" nauroi Vilma.
"Mikä on tuon ihmeellisen nuoren neidin nimi, joka tulee tänne muuttamaan?" kysyi Hart, jota ei miellyttänyt tuo keskustelu neiti Hemmeristä.
"Elsa Huovinen, painakaa muistiinne se nimi, Elsa Huovinen."
"Koetan muistaa. Mutta kertokaa nyt hiukan kirjallisista toimistanne, neiti Aarnio. En ole pitkiin aikoihin nähnyt riviäkään sanomalehtiemme alakerroissa teidän nimellänne."