"Ettekä tule näkemäänkään", sanoi Vilma nopeasti ja kävi sitten hetkiseksi aivan äänettömäksi. Se harmitti häntä, että Hart luuli hänen ijankaiken tyytyvän kyhäilemään pikku pätkiä sanomalehtien alakertoihin. Siksikö hän olisi nimensä muuttanut Vilma Aarnioksi, joka oli kuin luotu tosi kirjailijalle, että hän sitä kuluttaisi sanomalehtien alakerroissa? Harvat täällä Helsingissä tiesivätkään, että hänen nimensä siellä pikkukaupungissa oli ollut Vilhelmiina Möttönen. Se oli mahdoton nimi kirjailijalle, kerrassa mahdoton. Jos hän olisi kirjoittanut vaikka kuinka sieluntärisyttäviä, hymistysreunaisia väräjöimisiä ei kukaan ihminen olisi niistä välittänyt, kun niiden tekijä oli Vilhelmiina Möttönen. Siitä syystä hän heti huomattuaan kirjailijalahjansa päätti muuttaa nimensä. Vilhelmiinasta tuli Vilma. Se oli päivän selvää. Mimmi ja Miina olivat kirjailijalle yhtä mahdottomia kuin Vilhelmiina. Sukunimiä oli kolme, jotka hänestä olivat yhtä sopivia: Aarnio, Saarnio ja Vaurio. Arpa ratkaisi sen asian. Ja niin sai Suomi Vilma Aarnion. Ja nyt hän aikoi kirjoittaa suuren, kaksiosaisen romanin joko itsestään ja tohtori Hartista tai itsestään ja ylioppilas Miettisestä. Se riippui asianhaaroista.
"No, neiti Aarnio, miksi noin totinen?" keskeytti Hart hänen ajatusjuoksuaan.
Mutta Vilman mieliala oli aivan muuttunut äskeisestä. Tuo tieto että kohta koittaisi se aika, jolloin Vilma Aarnion nimi kaikuisi kaikkien huulilla, antoi pyöreille ruskeille silmille sanomattoman itsetietoisen ilmeen, joka huvitti Hartia.
"Onko mahdollista, että todellakin olin rakastunut tuohon pieneen harakkaan?" kysyi hän itseltään. Se oli hiukan nöyryyttävää vakavalle tiedemiehelle, että pari ruskeata silmää oli noin vallannut hänet, vaikka noiden silmien takana ei piillyt muuta kuin sangen jokapäiväinen, ontto ja turhamainen pikku sielu. Mutta toiselta puolen, mikä oikeus hänellä oli vaatia mitään enkelin ominaisuuksia tulevalta vaimoltaan? Oh, Vilma Aarniossa oli yllin kyllä hänelle, sillä mitä hän itse saattoi tarjota vaimolleen?
Hartin silmät harhailivat kaukana ja suun ympäri ilmestyi taas tuo katkera piirre, jota Vilma ei ymmärtänyt ja josta hän ei pitänyt.
"Neiti Aarnion vakavuus on nähtävästi tarttunut tohtoriinkin", sanoi yksi neitosista, mutta Hart pääsi vastaamasta mitään, sillä juuri silloin laulajat alkoivat "Porilaisten marssia". Sen voimakkaat säveleet vaikuttivat elähyttävästi kaikkiin ja Vilma toipui äkkiä totisuudestaan.
Nyt hän vihdoinkin luuli löytäneensä selityksen tuohon Hartin oikulliseen surumielisyyteen. "Hän on nähtävästi vieläkin rakastunut minuun", välähti salaman tavoin Vilman pikku aivoissa ja yht'äkkiä hänellä oli selvillä että tohtori Hart kumminkin oli sangen järkevä ja miellyttävä mies. Mutta häntä piti kohdella niin, että hän tajuaisi minkä aarteen hän saattoi voittaa nuoressa kirjailijassa.
Pikku Vilma Aarnio saattoi olla sanomattoman miellyttävä, kun hän vilkkaasti ja luonnollisesti laverteli kaiken maailman asioita, mutta niin pian kun hän rupesi "esiintymään", kävi hän suorastaan tympeyttäväksi. Sen huomasi Hart nyt hyvin selvästi.
Vilma oli hyvin pieni ja hyvin pyöreä, mutta hän kuvitteli nyt olevansa pitkä ja majesteettinen ja antoi kasvoilleen vastaavan arvokkaan ilmeen. Hänen äänensä, joka äsken oli ollut lapsellisen kimeä ja jota naurun puuskat olivat tuon tuostakin katkaisseet, kävi nyt pari ääniaskelta matalammaksi ja koko hänen olentoonsa tuli suuremmoinen varmuus. Hän oli jotain. Sehän nyt oli ihme ellei tuo imponeeraisi Hartia.
"Koska tässä tuli kirjallisuudesta puhe", sanoi hän vakavasti, "niin tahtoisin kysyä kuinka pitkälle te, tohtori, olette joutunut uudessa tieteellisessä teoksessanne."