Tuo meni jo liian pitkälle. Hart sieti paljon, mutta sitä hän ei sietänyt, että kaikenlaiset pikku tytöt sekaantuivat hänen vakaviin töihinsä. Ja tuossa käveli Eksköldkin ohi, hymy huulilla ja vilkasi sinne päin.
Hart veti hermostuneesti esiin kellonsa ja katsoi siihen tajuamatta kumminkaan mitä se oli. Se antoi hänelle kumminkin aiheen näyttää huolestuneelta, ikäänkuin hän olisi unohtanut kovin tärkeän tehtävän.
"Anteeksi että poistun hauskasta seurasta, mutta huomaan että aika ei salli minun viipyä kauemmin", sanoi hän niin vakavasti, että Vilma Aarnio varmasti uskoi, että perhoskirja, jonka hän onnettomuudeksi oli maininnut, nyt veti nuoren tiedemiehen pois hänen seurastaan.
Hartia itseään ensin huvitti ja sitten harmitti. Eikös pitänyt hänen nytkin valehdella! Millainen kurja pelkuri hän oli! Eikä hän edes uskaltanut rehellisesti valehdellakaan. Hän ei koskaan olisi ryhtynyt suorastaan keksimään valheellista juttua esim. odottavasta korehtuurista tai käsikirjoituksesta, jonka hän varmasti oli luvannut painoon silloin ja silloin, tai muuta sellaista. Ei, se olisi ollut liian rehellistä valetta. Nyt hän koetti uskotella omalletunnolleen, ettei hän ollut valehdellut ollenkaan, ei kerrassa mitään. Hän oli vain katsonut kelloaan — herranen aika, mitä pahaa siinä oli? Jos Vilma Aarnio siitä sai sen käsityksen että häntä, Hartia, odotti tärkeä työ, niin oliko se hänen syynsä? —
Kuinka häntä suorastaan inhotti hänen oma itsensä! Ja millaisena hän oli aikaisemmin koettanut näyttäytyä neiti Hemmerille ja Eksköldille? Pelkuri hän oli ja tuli olemaan. Koska hän saisi kyllin rohkeutta ollakseen se mikä oli, käydäkseen pää pystyssä teeskentelemättä muille ja — mikä oli tuhat kertaa pahempi — omalle itselleen?
Vaikka mikä se oli oikeastaan se hänen oma itsensä, se tohtori Olli Hart? Eihän sitä ollut olemassakaan. Se oli vain kokoelma pieniä pirstaleita jos jotakin romua.
Jos olisi olemassa joku ihminen, jolle saisi puhua ja joka ei ilkkuen nauraisi! Olihan hänellä ystäviä — paljonkin — liian paljon — mutta eihän tuollaista voi puhua miesten kesken. Sehän on tietysti lapsellista sentimentalisuutta ja sairautta. Olisipa se kaunista, jos hän menisi esim. Eksköldin luo valittamaan kuinka kurja hän ja koko maailma oli. "Hyvä veli Eksköld, ota osaa huoliini! Minä olen valheellinen pelkuri. En voi tehdä järkevää työtä, sillä ajatukset harhailevat milloin missäkin ja minä kaipaan, kaipaan, kaipaan, kuin sentimentali koulutyttö!"
Hart näki hengessä Eksköldin hämmästyksestä sanattomat kasvot, joista ivallinenkin piirre oli hävinnyt ja kuuli kuinka hän vastasi: "Hyvä veli, minä lähden heti sinua saattamaan Lapviikkiin. Tämä näyttää todellakin hiukan vaaralliselta."
Hart naurahti itsekseen. Niin, kyllä Lapviikki saattoi olla varsin sopiva paikka hänelle, ellei hän ikinä päässyt vapautumaan noista kaiken maailman pikkuasioista. Milloinka se päivä oli koittava, jolloin hän osasi eroittaa suuren pienestä?
Mutta oliko mitään semmoista eroitusta olemassakaan? Mikä oli suuri asia, mikä pieni? Eihän hän koskaan elämässä ollut kohdannut muuta kuin pieniä asioita — eikä tulisi kohtaamaankaan. Kaikki oli niin pienen pientä ja vähäpätöistä.