Ja olkoon! Vaikka olisi vielä mitättömämpää kaikki! Mitä se häntä liikutti? Hän oli kumminkin jo edeltäkäsin määrätty masentumaan. Ei maksanut vaivaa ponnistella vastaan.
Hän astui eteenpäin, tuskin tietäen minne. Kaisaniemessä oli laulua ja hälinää, joka kiusasi häntä niin, että hänen olisi tehnyt mieli kostaa koko maailman onnettomuudesta tuolle iloiselle laulajaparvelle. Vihdoin hän saapui asuntonsa ovelle ja astui sisään. Hänen huoneensa, jossa hän muutoin viihtyi sangen hyvin, tuntui nyt aivan sietämättömältä. Suurella kirjoituspöydällä ikkunan edessä oli hujan hajan perhoskirjan käsikirjoituksia, perhosten kuvia, kirjoja, kyniä, y. m. Kaikkia noita esineitä hän aina oli pidellyt erityisellä hellyydellä. Kirjoituspöytä oli ollut hänen pyhättönsä. Mutta nyt tuntui kaikki vastenmieliseltä.
Palvelija koputti ovea ja kysyi oliko tohtori syönyt päivällistä.
Hart käski hänen tuomaan tarjottimella jotain ruokaa, mitä tahansa, ei sanonut voivansa tulla päivällispöytään.
Palvelija ei tuota sen enempää ihmetellyt, sillä tuollaista oli tuon tuosta ennenkin tapahtunut. Hän kantoi sisään ruuan ja Hart söi muutamia suupaloja, mutta luopui sitten koko yrityksestä.
Ulos hänen piti päästä. Tämä huone vallan tukahdutti häntä. Kaiken lisäksi saattaisi vielä joku toverikin tulla häntä tapaamaan. Nyt hän ei todellakaan ollut sillä päällä että jaksaisi teeskennellä.
Hän otti hattunsa ja läksi taas katuja mittailemaan. Kukkarintaisia, kevätpukuisia ihmisiä vilisi kaikkialla. Se oli sietämätöntä. Kuinka häntä harmitti noiden ihmisten iloiset naamat. Miksei hän saanut rauhaa missään.
Sitten johtui hänen mieleensä taas Anna Hemmerin tyyni, ystävällinen ääni. Kuinka omituisen tyynnyttävä sointu siinä äänessä oli. Ja hänessä heräsi polttava halu kuulla se uudelleen. Ei muuta kuin kuulla sen sointu vain.
Hän käänsi askeleensa professori Hemmerin asunnolle päin ja seisoi kohta ovella.
Mutta mitä asiaa hänellä oli? — Oh, kyllä hän aina jonkun asian keksisi. Ei hän nyt jaksanut ajatella.