Siinä oli komea pari. Sen myönsivät itsekseen kaikki vastaantulijat. Molemmat olivat pitkiä ja solakoita sekä ryhdiltään moitteettomia. Hart oli tummatukkainen ja tummasilmäinen, kasvot jokseenkin säännöttömät, mutta miellyttävät ja täynnä ilmettä. Tummissa silmissä välkkyi usein uneksiva, kaihoava loiste, joka ilmaisi että sen miehen sielussa ei läheskään aina järkevä tiedemies ollut yksin vallitsemassa.
Eksköld oli aivan vaalea. Keltakiharainen tukka oli hyvin lyhyeksi leikattu, otsa korkea ja jalomuotoinen, vaikka syvä poimu silmien välissä antoi sille hiukan liian ankaran ilmeen. Kasvojen piirteet olivat erittäin hienot, ehkä hieman terävät, ja vaaleansiniset silmät viisaat ja kylmät. Joskus teki mieli uskoa että noiden silmien takana piili muutakin kuin pelkkää viisautta vain, mutta mitä lienee se "muu" ollut, siitä ei ollut helppo päästä selville.
"Suostuisitko rupeamaan sijaisekseni Yksityislyseossa ja zootomisella laborarotoriolla lukukauden loppuun?" kysyi Eksköld.
"Sijaiseksesi? Aiotko lähteä matkoille?"
"En vielä. Mutta lääkäri vaatii minua heti lopettamaan työni joksikin aikaa. Tuo kiusallinen unettomuus öisin, näetkö … ja hermot…" Sinisiin silmiin tuli jotain pistävätä, liekö ollut katkeruutta vai mitä.
Hart tunsi sääliä.
"Sinä oletkin ollut niin tavattoman varomaton. Eihän tuommoisesta voimien ponnistuksesta voi muuta seurata", virkkoi hän.
"No niin. Siitä asiasta ei puhuta. Suostutko vai etkö?" Äänen ylpeä sointu ja hermostunut värähdys suupielessä sanoivat, että Eksköld ei tahtonut puhua persoonallisista asioistaan sen enempää. Sillä tavalla hän aina katkasi kaikki osanoton ilmaukset. Hän näkyi pelkäävän niitä kuin myrkkyä. Kyllä hän omat huolensa jaksoi itsekin kantaa.
Hart tiesi varsin hyvin, että ellei hän suostuisi Eksköldin pyyntöön, syntyisi siitä monenmoista hankaluutta. Hemmer, eläintieteen professori, tuskin hyväksyisi ketään muuta hoitamaan Eksköldin tointa zootomisella laboratoriolla ja vaikea olisi saada Yksityislyseoonkaan sijaista. Vaikka siis Hartilla itsellään oli paljon työtä, tunsi hän, että nyt oli melkein mahdoton kieltää apua Eksköldilta, joka paitsi sitä aina oli ollut valmis auttamaan muutamia vuosia nuorempaa toveriaan tämän töissä. Ja tässä oli tilaisuus, jolloin Hart sai vapaasti antaa valtaa tunteelleen, tuolle syvälle säälin tunteelle Eksköldiä kohtaan. Se tyynnytti.
Vaikka mitä hän oikeastaan sääli? Eksköldin yksinäisyyttäkö? Totta oli, että hän oli yksin, mutta kukapa muukaan tässä maailmassa oli kaksin tai kolmin? Ja ylpeämpää ja itsetietoisempaa miestä kuin Eksköld sai hakemalla hakea. Mutta sittenkin Hartin täytyi sääliä häntä. Silloin tällöin oli joku katkera sana antanut Hartin aavistaa, mitä Eksköld oli saanut kokea. Vanhemmat kuolivat aikaisin, ja milloin mikin etäinen sukulainen piti huolta orpopojasta. Köyhyys tuli lisäksi. Jo toistakymmentä vuotta hänen oli pitänyt täydellisesti ansaita oma leipänsä. Hänen tavaton tarmonsa ja työkykynsä olivat auttaneet häntä niin pitkälle, että hän nyt oli yliopiston toivorikkaimpia nuoria tiedemiehiä. Mutta hermostonsa hän oli ankaralla työllään turmellut.