— — — — — — — — — — — — —
Anna vetäytyi omaan huoneeseensa sanottuaan hyvää yötä professorille. Hänen täytyi saada olla yksin nyt. Hän riisuutui nopeasti ja heittäytyi vuoteelleen. Ajatukset ajelivat toisiaan hänen aivoissaan, ja hän puhkesi hillittömään itkuun. Kaikki katkeruus ja jää suli kyyneliin. Uusiko onnen elämä hänelle oli alkanut? Entiset ajat olivat lopussa. Se synkkä kokemus, joka oli uhannut hävittää koko hänen elämänsä — sekin suli nyt kauniiksi muistoksi, josta katkeruus oli poissa. Sanaton, suuri riemu täytti hänen olentonsa. Hän oli kuin äiti, joka ensi kerran puristaa lasta rintaansa. Ennen hän oli aina kadehtinut jokaista naista, jolla oli lapsi, ja janoamalla janonnut itselleen samanlaista hellittävää olentoa, joka tarvitsi häntä. Ja nyt hänelle oli se annettu. Eihän siihen tarvittu mitään lupauksia, mitään selityksiä. Hän tunsi että oli olemassa yksi, joka tarvitsi hänen apuaan, jolle hän merkitsi jotain, joka antaisi, antaisi hänelle edes pienen hiukkasen ystävyyttä. Hänelläkin oli lapsi nyt, jonka onnesta hän saisi huolehtia.
Ja oli kuin hän nyt olisi saanut uudestaan isänkin. Tuo vanha, rakas isä, jonka hän tähän asti oli laiminlyönyt. Mutta nyt oli kaikki muuttuva. — — — Kyyneleet vierivät yhä vielä hänen poskilleen, mutta ruumis herposi hiljaa vuoteelle ja ajatukset himmenivät verkalleen, hiipien kauas unelmien maihin. Nyyhkytykset lakkasivat ja yö oli tullut.
VI.
Seuraavana aamuna, kun Anna heräsi, tunsi hän sydämessään omituisen ilon tunteen, jota hän ei ennen koskaan ollut tuntenut. Mitä oli tapahtunut? Miksi hänen oli noin hyvä olla?
Vähitellen palautuivat eilispäivän tapahtumat hänen mieleensä ja riemu paisui suuremmaksi. Mutta samalla alkoi sydänpohjassa muodostua toinenkin tunne, joka hiljaa, mutta varmasti alkoi työntää riemua pois ja anastaa vallan itselleen.
Se ei voinut olla totta tuo kaikki. Se oli hetken tunnelma vain, joka oli hänet vallannut, ja tänään tietysti oli kaikki lopussa. Mitähän Hart sanoisi tänään koulussa?
Annassa taisteli pelko ja toivo hänen astuessaan tuttua tietä kouluun.
Tuolla kadun kulmassa tuli Hart häntä vastaan. Anna ei vielä voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta ryhdissä oli jotain reipasta, varmaa, joka pani ilon taas paisumaan Annan mielessä.
Nyt hän oli jo aivan lähellä. Hartin silmissä säteili semmoinen suora, vilpitön, lämmin ilo, että kaikki epäilys Annassa haihtui kuin taikaiskulla. Se oli hänen ystävänsä tuo.