Hän seisahtui ja katsoi ympärilleen aivan kuin tutkien. Oliko kaikki kunnossa, oliko polku puhdas, oliko pihamaa siivottu, tuoksuivatko kukkaset, oliko luonto juhlapuvussa, kun hänen lapsensa, hänen iso poikansa heräisi? Anna nauroi. Kuinka hullu hän oli! Ei hän voinut enää mitään järjellisesti ajatella. Kaikki esiintyi hänelle vain siinä suhteessa kuin se oli Olli Hartiin. Mutta ei hän tahtonutkaan mitään järkevästi ja kylmästi ajatella. Olihan hän nuori, nuori, niin äärettömän nuori ja onnellinen. Hän hyräili itsekseen:
"Sinä herätit laulun mun rinnassain
Ja nostatit sieluuni soiton — — —"
Mutta tuollahan se astui jo Hart häntä vastaan mahdottoman suuri kirjakasa kainalossa. Hän huomasi Annan ja sanottuaan hyvää huomenta heittäytyi onnettoman näköisenä kirjoineen mättäälle polun viereen.
"Nyt ne peijakkaan — anteeksi — ne siunatut coelenteratit eivät ota menestyäkseen lätäkössä nro 23 — mitä tehdä?"
"Ohhoh raukat!" huokasi Anna leikillisellä osanotolla.
"Kuule Anna, sinä et ollenkaan ymmärrä, mikä viehätys lätäköissä on, ja erityisesti lätäkössä n:o 23. Mitähän jos minä nyt pitäisin sinulle pienen esitelmän coelenteratien kehityshistoriasta."
"Mitähän jos minä pitäisin sinulle pienen esitelmän Omarista, joka poltatti kaikki kirjat ja halveksi kaikkia coelenterati-lätäköitä. Sinä et näy enää ollenkaan muistavan entistä ihannettasi."
"Anna, miksi sinä muistutat minulle entisiä tyhmyyksiäni? Onhan niitä uudempiakin."
"Onko? Minä luulin, että sinä jo olit muuttunut vallan täydelliseksi."
Anna nauroi ja alkoi astua kotiin päin.