"Niin — miksi sitä noin hämmästyt?"
"Enhän muutoin hämmästyisi, mutta kun ajattelen että tätini ja serkkuni tulevat tänään ja viipyvät ainakin viikon — niin — —"
"Eksköld saa tietysti asua minun huoneessani — kyllähän me siihen molemmat mahdumme."
"Ei, Olli — ethän voi tehdä työtäsi rauhassa. Minä muutan huoneestani, niin voimme asettaa kaikki mukavasti."
Hart hymyili. Aina vain hänen mukavuutensa oli Annalle pääasia. Se tuntui niin hyvältä ja turvalliselta, vaikka samalla salainen, kalvava tunne alkoi tehdä Hartin levottomaksi.
"Anna, sinä hemmottelet minua niin, että kohta en tule toimeen missään muualla kuin sinun luonasi." Hänen äänessään oli taas tuo lämmin sointu, joka pani Annan sydämen sykkimään.
"Muualla! Eihän sinun muualla tarvitsekaan tulla toimeen. Etkö sinä muka olekkaan enää minun pikku poikani? Oletko jo kasvanut liian suureksi?" Anna laski leikkiä, mutta häneenkin oli tullut salainen levottomuus.
Pienen kiistan jälkeen sai Hart tahtonsa täytetyksi ja Eksköld päätettiin sijoittaa hänen huoneeseensa. Anna ei saanut olla järjetön ja lapsellinen.
Hart ja Anna astuivat huvilan verannalle, jossa professori jo istui kahvipöydän ääressä. Hän nyökäytti ystävällisesti hyvää huomenta molemmille tulijoille ja käski heitä kiirehtimään, ettei kahvi jäähtyisi.
"Mutta isä rakas, noin ohuessa takissa sinä istut kylmässä aamutuulessa!" huudahti Anna ja kääri samassa pehmeän villahuivin professorin olkapäille.