"Se oli jalomielistä", kuului Hartin ääni, "Elsa neiti on todistajana lupauksestanne, ja minä aion käyttää sitä hyväkseni."
Kyyneleet nousivat Annan silmiin. Kuinka kaukana hän oli tuosta kaikesta. Ja niin väsynyt. Niin väsynyt.
Mutta olihan hänellä vielä pieni hiukkanen ylpeyttä jälellä, ja siitä täytyi nyt pitää kiinni. Niin syvälle hän vielä ei ollut laskeutunut, että hän antaisi Vilman ja Elsan ja tädin aavistaa, mitä hän kärsi. Hän otti hatun päähänsä ja läksi verannalle.
Vilma oli lopettanut keskustelunsa vengerkasta ja kääntyi rouva
Huoviseen ja Elsaan päin kysyen:
"Emmekö lähde tänä iltana katsomaan hiidenpatoja Hanhisaaressa? Sehän on melkein tiellä Koivuniemeen."
"Se olisi varsin hauskaa", vastasi Eksköld, "vai mitä rouva Huovinen ja neiti Elsa arvelevat?"
"Voi, se olisi hirveän lystiä!" huudahti Elsa, ja rouva Huovinen hymyili.
"Elsa on niin lapsellinen vielä. Mutta jos lähdemme sinne illalla, pitää meidän keittää teetä siellä ja siksi sinä Elsa voisit taas leipoa hiukan niitä sinun hyviä sokerileipiäsi, joista tohtori Eksköld toissa päivänä piti niin paljon."
Rouva Huovinen huokasi helpoituksesta. Vihdoinkin oli hänelle ilmaantunut tilaisuus ilmoittaa Eksköldille, että ne leivokset, joita Eksköld toissapäivänä oli kiitellyt, olivat Elsan leipomia. Hän oli odottanut, että Annalla olisi senverran hienotuntoisuutta, että hän sen ilmaisisi, varsinkin koska Eksköld juuri oli kääntynyt Annan puoleen niitä kiitellessään, mutta se oli turha toivo. Anna ei näyttänyt huomaavan koko asiata.
"Vai olivat ne Elsa neidin leipomia", hymyili Eksköld. "Minä luulin että
Anna oli yht'äkkiä ruvennut meitä hämmästyttämään leipomataidollaan."