"Miksikö? Hyvänen aika, olisihan sääli, jos herättäisit turhia toiveita tyttö raukassa, joka vielä on vallan lapsi."
"Miksi niin varmasti otaksut, että ne toiveet — jos niitä syntyisi — olisivat turhat?" kysyi Eksköld hymyillen salaperäisesti.
"Arvid! Ethän koettane uskotella, että sinä — — — Kuule, sinä et luultavasti ymmärrä, että nyt puhun vallan vakavasti ja laskematta leikkiä."
"Oh, ymmärrän varsin hyvin", vastasi Eksköld yhä vielä suu hymyssä ja samalla katsoen niin läpitunkevasti Annaan, että Anna äkkiä käänsi katseensa pois. Ja sitten hän jatkoi äänellä, joka kaikui aivan vieraalta Annan korvissa:
"Katso Anna, luulen että meillä, sinulla ja minulla, on aivan eri käsitykset avioliitosta. Minä en pidä välttämättömänä — hm — tuskin suotavanakaan tuota n. s. hengenheimolaisuutta ja sielujen sopusointua ja tiesi mitä kaikkea. Tosin tuo kaikki useimmiten rajoittuu pelkkiin fraaseihin vain ja on siis vallan viatonta laatua, mutta kaikissa tapauksissa on hyvä olla edeltäkäsin vallan selvillä kannastaan, jotta kaikenmoiset turhat pettymykset säästyisivät."
"Fraaseja! Väitätkö todellakin, ettei löydy syvempää hengenheimolaisuutta muutamien ihmisten välillä?"
"En toki mitään semmoista väitä, mutta sellaisten henkilöiden ei herran tähden pidä mennä naimisiin keskenään."
"Miksikä ei?"
"Siksi että he ovat liian tasaväkiset ja taipuvaisia pitämään kaikkia asioita liian täytenä totena — ja tulevat onnettomiksi. Etkö ymmärrä sitä, Anna?"
"En, en, enkä tahdo mitään semmoista ymmärtää. Sinä et käsitä kuinka kipeältä tuntuu kuulla tuommoista sinun suustasi." Anna puhui kiivaasti.