"Halloo—oo—oo!" kuului samassa Hartin ja Vilman ääni metsässä. Tee oli valmista ja Annaa sekä Eksköldiä odotettiin.
"Tullaan kohta!" huusi Eksköld vastaan, ja sitten kääntyen Annaan hän kysyi tyynesti:
"Tuletko Anna jo, vai lähdenkö minä edellä?"
"Minä tulen kanssasi", vastasi Anna, johon Eksköldin täydellinen tyyneys vaikutti niin sanomattoman rauhoittavasti.
"Ja nyt sinun pitää ottaa minun käsivarteni ja sallia minun täyttää holhoojavelvollisuuksiani", virkkoi Eksköld, tarjoten käsivartensa Annalle.
Anna nojasi Eksköldin käsivarteen ja varmasti ja vakavasti Eksköld talutti häntä kivikkopolkua, työntäen toisella kädellään oksat pois hänen tieltään.
"Katso, Anna, tuonne", huudahti Eksköld äkkiä.
He olivat tulleet avonaiselle paikalle mäen rinteellä ja heidän edessään levisi meri äärettömänä, aukeana, mahtavana. Ei ollut saarta rajoittamassa taivaanrantaa eikä ainoata purjettakaan meren yksinäisyyttä häiritsemässä. Aurinko oli lähellä laskuaan ja kultasi pilven, joka hiljalleen purjehti taivaankannella.
Anna seisahtui lumottuna. Noin voimakkaana vaikka tyynenä, noin yksinäisenä ja salaperäisenä hän ei luullut ennen merta nähneensä. Häntä pelotti hänen oma pienuutensa. — Hän jatkoi omia ajatuksiaan ääneensä:
"Mutta tuo kultainen pilvi antaa eloa ja lämpöä tuohon voimaan ja äärettömyyteen."