Anna katsahti levottomasti isään, joka todellakin näytti hyvin huonolta ja väsyneeltä.
"Isä, eikö ole paras, että lähdemme jo kaupunkiin tai haetamme lääkärin tänne. Sinä et ole terve", sanoi hän.
"Ei, lapseni, ei. Kohtahan lähdemme. Ole nyt vain levollinen." Ja kääntyen Eksköldiin ja Hartiin hän lisäsi: "Minä tahtoisin vielä tänä iltana hiukan puhella kanssanne luentojen järjestämisestä ensi vuonna. Lähde sinä Anna lapseni nyt levolle."
Anna poistui omaan huoneeseensa jättäen isänsä Eksköldin ja Hartin kanssa laboratorioon. Mutta levolle hän ei voinut mennä. Isä, isä, kuinka huonolta hän näytti. Jo huomispäivänä oli lääkäri haettava tänne, vaikka isä vastustaisikin.
Hän kulki rauhattomasti huoneessaan ajatellen kuinka hän syksyllä voisi järjestää elämän sillä lailla, että isällä oli täydellisesti levollista ja mukavaa, vaikka täti nyt oli Helsingissä ja tulisi tietysti paljon olemaan heidän kanssaan. Samassa kuului nopeita askeleita portaissa ja hetken perästä joku koputti hänen oveaan:
"Anna, oletko valveilla vielä?" kuului Hartin hätäinen ääni.
Anna kiirehti ovelle ja sydän melkein lakkasi tykyttämästä, sillä kauhea aavistus valtasi hänet.
"Mikä on tapahtunut?"
"Setä on sairastunut. Mutta rauhoitu, Anna, ehkä kaikki käy hyvin."
Hartin ääni ilmaisi, ettei hän ollenkaan uskonut että kaikki "käy hyvin", mutta Anna ei vastannut sanaakaan, vaan kiirehti hänen ohitsensa alas portaita.