Professori makasi tyynenä sohvalla laboratoriossa, mihin Hart ja Eksköld
olivat hänet nostaneet, kun hän oli tuolissa istuessaan vaipunut alas.
Eksköld ja vanha palvelija olivat hänen vuoteensa ääressä, kun Anna ja
Hart saapuivat.
Yksi ainoa silmäys häneen ilmaisi Annalle, että nyt oli kysymys hetkisiä eikä päivistä.
Eksköld tahtoi lähteä kaupunkiin lääkäriä hakemaan, mutta professori, joka oli täydessä tajussaan ja jaksoi vielä puhua, esti sen.
"Elkää jättäkö minua te kolme", sanoi hän heikosti, "tahtoisin pitää teidät luonani. — — Menköön kalastaja — — jos se teitä tyynnyttää — — Muutoin en tarvitse enää lääkäriä."
Hänen silmänsä menivät umpeen ja hän hengitti raskaasti. Anna oli kalpeana ja vapisevana istunut vuoteen ääreen. Tuo kaikki oli tullut niin äkkiä, ettei hän vielä voinut käsittää kuoleman läsnäoloa. Hetken perästä professori avasi taas silmänsä ja katsoi Annaa sekä Hartia ja Eksköldiä, jotka äänetönnä istuivat vuoteen ääressä.
"Minulla on kaksi lasta", virkkoi hän sitten entiseen leikilliseen tapaansa, "sinä Annaseni ja tieteeni. Pojat — — — pitäkää huolta — molemmista — — — kun lähden."
"Isä — isä!" Annan kyyneleet valuivat vapaasti.
"Koetan tehdä minkä voin", sanoi Eksköld hiljaa ja kalpeana.
Hart oli liian liikutettu voidakseen puhua. Hän tarttui Annan käteen ja puristi sitä ääneti.
Professori katsoi heidän yhtyneitä käsiään ja hymyili rauhallisesti.