"Hyvästi — — lapset — —"
Muutamia raskaita huokauksia kuului vielä ja sitten oli kaikki lopussa.
XI.
Anna oli muuttanut takaisin kaupunkiin ja asui rouva Huovisen luona. Rouva Huovinen oli sanonut, että miltä se näyttäisi, jos hän jättäisi rakkaan Fredrikin ainoan lapsen yksin suruunsa, kun kerran hänellä oli koti tarjottavana. Anna oli ensin vastustanut ja tahtonut omaan tuttuun pesäänsä, mutta täti sanoi että se ei käy laatuun, suorastaan ei käy laatuun. Ja Anna oli niin väsynyt, niin loppuun asti väsynyt, ettei hän jaksanut paljoa vastustaa. Sama kai se oli, missä hän asui. Ja ehkä oli parempikin olla vieraassa ympäristössä, jossa ei mikään muistuttanut isää. Mutta siinä kohdassa hän oli erehtynyt. Jos kohta ympäristö olikin vieras, piti täti huolta siitä, että isää muistettiin puheella niin paljon kuin mahdollista. Hän piti suorastaan periaatteelliselta kannalta oikeana, että rakkaalle vainajalle suotiin kuoleman jälkeen kaikki se tunnustus ja kunnioitus, mikä hänelle oikeudella oli tuleva. Professorin suruharsolla verhottuja kuvia oli pöydillä ja uuninreunustoilla ja aina kun tuli joku vieras — ja tuttavat tietysti pitivät velvollisuutenaan käydä lohduttamassa — kertoi hän heille veljensä elämästä ja kuolemasta. Hän ei ikinä sanonut voivansa antaa anteeksi itselleen sitä, että hän ei ollut viipynyt Haapasaaressa kunnes kaikki oli ohi. Mutta kuka sitä saattoi aavistaa! Ei hän sillä tietysti ollenkaan tahtonut sanoa, ettei Anna olisi tehnyt kaikkea mitä tehdä saattoi. Mutta Anna oli luonteeltaan niin epäkäytännöllinen ja paitsi sitä vanhan ihmisen läsnäolo, vanhan ihmisen, joka itse äskettäin oli saanut kokea millaista parhaimman tukensa menettäminen on (silloin hän aina kohotti nenäliinan silmilleen) olisi ollut kaikille lohdutukseksi.
Anna oli kuullut kaiken tuon niin usein, että hän oli jo aivan lakannut tuntemasta mitään. Jos hän jotain tunsi, oli se vain hiljaista riemua siitä, että hän oli saanut olla isän ja Eksköldin ja Hartin kanssa omassa pienessä piirissään isän, tuon rakkaan vanhan isän viimeisinä hetkinä.
Mutta yksi asia alkoi tuntua Annasta yhä peloittavammalta, se että muutamien päivien perästä piti koulun taas alkaa. Täti sanoi Annan puolesta iloitsevansa siitä, sillä säännöllinen työ oli paras lääke surulle. Niin olihan se totta, vallan totta. Mutta kun hän oli niin väsynyt, niin toivottoman väsynyt. Ja eihän se ollut vain suru isän kuoleman tähden, joka hänestä teki lopun. Ei, ei, vaan kaikki se muu.
Eksköld ja Hart olivat tämän ajan kuluessa olleet hänen apunaan kaikessa. Ei hän ymmärtänyt, kuinka hän muutoin olisi kaikkia kestänytkään. Hän ei ollenkaan siis nyt hämmästynyt kun palvelija tuli sanomaan että tohtori Hart tahtoi häntä tavata.
"Elä pahastu, Anna, että niin paljon sekaannun sinun asioihisi", aloitti
Hart ja Annaan koski kipeästi tuokin anteeksipyyntö. "Mutta", lisäsi
Hart, "sinä et mitenkään nyt saa alottaa kouluasi, vaan sinun täytyy
ottaa virkavapaus ja lähteä muille maille."
Se tuntui niin hyvälle tuo Hartin huolenpito, mutta miksi hän tahtoi karkoittaa hänet muille maille? Oh, hän oli sairaaloisen epäluuloinen. Kun hän katsoi Hartin uskollisiin, osaaottaviin silmiin, haihtui epäilys.
"Se olisi suloista, olen niin väsynyt, mutta — —"