"Muuta ei sinun tarvitse sanoa. Sinun täytyy nyt antaa ystäviesi hiukan auttaa sinua. Minä otan kokonaan huolekseni puhutella johtajaa, sopia sijaisesta j. n. e." lisäsi Hart vilkkaasti.
Anna ei vastustanut. Jo tuo ajatus, että hän pääsisi pois rauhaan ja yksinäisyyteen, tuotti hänelle lepoa. Koulussa olivat asiat pian järjestetyt. Anna kävi lääkärin puheilla, sai todistuksen sekä seikkaperäisiä neuvoja, kuinka hänen piti hoitaa itseään. Hart piti täydellisesti lupauksensa ja hankki yhdessä koulun johtajan kanssa sijaisen Annalle syyslukukaudeksi. Täti oli myöskin aivan heti taipuvainen Annan lähtöön ja ryhtyi puuhiin, jotta Anna pääsisi niin pian kuin mahdollista menemään.
Ja syyskuun alkuviikolla toteutuikin se tuuma. Rouva Huovinen oli kutsunut Hartin ja Eksköldin illalliselle eräänä perjantai-iltana, ja sitten piti yhdessä mentämän saattamaan Annaa laivaan, joka yöllä vasten lauvantaita läksi Köpenhaminaan.
Huolimatta kaikista ponnistuksista vallitsi raskas mieliala useimmissa tuon pienen seuran jäsenissä. Elsa kyllä puuhaili tavallista sievempänä, valkoinen esiliina edessä, illallispöydässä ja rouva Huovinen tuon tuostakin huomautti, että tuon ja tuon herkun oli Elsa itse paistanut ja nuo leivokset leiponut, mutta eivät ne maittaneet sittenkään.
Anna tunsi koko ajan, että kaikki oli niin vierasta ja hän tahtoi pois, pois kaikesta. Eksköld ja Hart kyllä ylläpitivät keskustelua, mutta heilläkin oli selvä tunne siitä, että entiset ajat olivat olleet ja menneet ja jotain uutta ja tuntematonta oli tulossa.
Mutta ilta kului loppuun vihdoinkin ja kaikki läksivät laivalle. Täti tahtoi ettei viivyttäisi laivalla kauan, jotta Anna pääsisi levolle ja Anna oli hänelle siitä erityisen kiitollinen. Hän kaipasi nyt yksinäisyyttä melkein sairaaloisesti. Kun hyvästit oli sanottu, vetäytyi Anna heti hyttiinsä odottamaan laivan lähtöä.
Mutta hetken kuluttua kuului heikko koputus ovelle ja kun Anna meni katsomaan kuka siellä oli, seisoi Hart hänen edessään.
"Anna, en voinut erota sinusta noin", sanoi hän ja taas kuuli Anna hänen äänessään tuon entisen tutun ja hellän värähdyksen.
"Kiitos, kiitos, että tulit", vastasi Anna, "niin saan viedä kauniin muiston mukanani."
"Anna, sano, eihän se ole lopussa, kaikki se kesäinen? Jotain tuli meidän väliimme, mutta selviäähän se, eikö niin? Enhän ole sinua pahoittanut niin, ettet voisi sitä unohtaa? Anna, sano, tuleehan kaikki taas entiselleen?"