Olin aikonut sinulle sanoa kaiken sen, minkä nyt kirjoitan, mutta kirjeesi käskee minua sanomaan sen jo ennenkuin tapaamme toisemme. Ja tämä onkin parempi. Ei mitään varjoa, ei mitään väärinkäsitystä eikä epäselvyyttä saa olla välillämme, kun taas näemme toisemme. Mutta ole kärsivällinen, Olli. Minun täytyy selittää paljon asioita, ennenkuin voin suoraan vastata kysymykseesi.
Eksköldin mielilauseita on se, että muutamat ihmiset ovat luotuja yksin olemaan. En tiedä muutamatko vain ovat. Tekisi mieleni luulla, että kaikki oikeastaan ovat aiotut olemaan yksin, olivatpa ne naimisissa tai naimattomia ja ymmärtämään yksinäisyyttä, vaikka he eivät tahdo sitä ymmärtää. En minäkään tahtonut sitä ymmärtää. Voi, kuinka hartaasti koetin olla sitä ymmärtämättä. Mutta koko elämäni on ollut tuon ainoan asian opettamista: yksin, yksin, yksin. Ja koko elämäni olen taistellut sen oppimista vastaan, siten turmellen oman onneni.
Äiti minulta otettiin jo syntyessäni, enkä lapsena isästänikään tiennyt. Se vain opetti minua pelkäämään yksinäisyyttä. En tahtonut, en voinut olla yksin. Sitten tuli nuoruus ja sen kanssa rakkaus. Sinä tunnet tuon surullisen tarinani, kuinka tahdoin antaa itseni toiselle ja saada hänet omakseni, liittää hänen olentonsa omaan olentooni, jotta en olisi yksin. Sitä en saanut. Mutta en sittenkään ymmärtänyt yksinäisyyden salaisuutta. Hakemalla hain ihmistä, joka antaisi itsensä minulle ja jolle minä saisin antaa itseni, etten olisi yksin. Minä kadehdin äitejä, joilla oli lapsia. Miksi minulla ei ollut lasta, jonka olisin saanut omistaa ja jolle minä olisin ollut tärkein maailmassa? Isällä oli tieteensä ensi sijassa, minä toisessa. Mutta juuri ensi sijassa minä tahdoin olla jollekin ihmiselle.
Sitten tulit sinä tielleni. Kohta huomasin minkä vallan voitin sinussa. Ja minä tahdoin sinut itselleni. Ei kellään muulla saanut olla osaa sinussa. Minä tahdoin unohtaa nuo kymmenen katkeraa opetusvuotta, niinkuin niitä ei olisi ollutkaan ja aloittaa nuoruuteni uudestaan, ikäänkuin se ei koskaan olisi katkennut. Uuden maailman tahdoin luoda, joka oli sisältävä kaikki kauneimmat unelmani, kaikki hartaimmat toivoni, ja se oli kehän tavoin ympäröivä sinua ja minua, eroittaen meidät kaikesta muusta maailmasta. Sinussa oli yhdistyvä kaikki entisyys ja tulevaisuus, muuta ei saanut olla olemassakaan.
Siinä se oli suuri erehdykseni, että tahdoin yhdistää entisyyden ja tulevaisuuden sinussa herättämällä eloon nuoruuteni sortuneen rakkauden ja pyyhkimällä pois sen pitkän väliajan, jota en tahtonut ymmärtää enkä muistaa. Mutta se oli onneksi mahdotonta. Ei katkennut kieli solmiamalla ehyeksi tule. Jos voitkin uskotella itsellesi, että se on ehyt taas, ei sinun tarvitse muuta kuin kerran koskettaa sitä, niin kuulet, että sen sointu on ijäksi mennyt.
Mutta kaunis on katkennutkin kieli, kun et siihen koske. Anna sen olla hiljaa, sillä soida se ei enää voi. Katsele sitä ääneti ja hellästi ja muista, että se kerran soi sydämesi syvimmän säveleen. Silloin se muistossasi synnyttää soinnun, vienoista vienoimman.
Sen sain oppia ja tulisella tuskalla maksoin sen opin. Lähellä oli se mahdollisuus, että elämäni menisi pirstaleiksi, mutta vaaran ollessa suurin on apu lähinnä.
Mikä onni se oli, että pääsin pois kaikesta tutusta, häiritsevästä ympäristöstä tänne yksinäisyyteen juuri silloin, kun voimani alkoivat väsähtyä. Täällä mahtavan luonnon suuressa hiljaisuudessa kaikki kävi niin luonnolliseksi ja yksinkertaiseksi. Se suuri arvoitus selvisi ja tarkoitus sekä johdonmukaisuus kaikessa tuli esiin. Minä tunsin vihdoinkin syvästi ja kirkkaasti, että olin yksin, aivan yksin.
Mutta samalla valtasi minut ääretön rauha ja sydämeni täyttyi suurella riemulla, sillä minä tunsin että minun yksinäisyyteni oli osa siitä ylimmästä yksinäisyydestä, joka henkii koko luonnosta ja joka on ihmissielun sisimpänä sydämenä. Nyt oli oloni onnellista. Ja rinnassani kasvoi hellyys sinua kohtaan ja kaikkia ihmisiä kohtaan, sillä minä tunsin, että olin yksin enkä pyytänyt muuta. Yksinäisyys tuo sopusointua ja rauhaa. Yksinäisyys sisältää itsessään onnen. Ja juuri yksinäisyyden tieto on auttava minua elämään ihmisten seassa, jotka nyt ovat minua lähempänä kuin silloin, jolloin tahdoin heitä yksinäisyyteni poistajiksi.
Elä luule, Olli, etten tuntenut iloa, suurta iloa kirjeesi johdosta. Ymmärräthän, Olli, millaista riemua ihmissydän tuntee, kun toinen ihminen on valmis uhraamaan oman onnensa luodakseen onnea hänelle. Sillä sitä se juuri oli. Sinä näit kuinka riipuin kiinni sinussa, sinä näit kuinka mahdoton minun oli ajatella elämää ilman sinua, ja siksi sinä tahdoit antaa itsesi minulle. Enkö minä ymmärtäisi antimesi arvoa! Ja enkö minä ymmärtäisi kuinka lähelle itseäsi tahdoit minut liittää, kun pyysit minua rupeamaan vaimoksesi! Tuo tieto on aina oleva lämmittävänä päiväpaisteenani, armaimpana ilonani. En sano, että se on antava minulle voimaa työhön — voimaa minulla oli sitä ennenkin — mutta se on antava työlleni sielun.