"Täytyy."
"Mutta Eksköld — —"
"Rauhoitu nyt kumminkin. Koska sinä olet vain väliaikainen, pääset luultavasti siitä velvollisuudesta. Muutoin voin sinua lohduttaa sillä, että nuo luetellut sulottaret eivät ole ollenkaan niin peloittavia kuin syrjästä katsoen luulisi. Neiti Hemmer esimerkiksi on hyvin miellyttävä ja hyvä tyttö, eikä sinun tarvitse pelätä että hän keikailemisella koettaa solmia heikkoa sydän parkaasi."
"Ei, herra paratkoon, sen kyllä uskon. Siltä hän näyttikin."
Molemmat herrat erosivat kadunkulmassa ja nyökäyttivät päätään toisilleen hyvästiksi.
II.
Kevätaamu oli kirkas ja lämmin. Aurinko paistoi punaraitaisten uutimien läpi Anna Hemmerin huoneeseen. Se oli kodikas ja lämmin huone. Pyöreä pöytä keskellä lattiaa ja sen ympäri pari korituolia ja vanhanaikuinen, matala kiikkutuoli ilman sivupuitteita. Seinän vieressä sohva ja kirjakaappi. Toisen ikkunan edessä suuri, mukava kirjoituspöytä.
Anna Hemmer istui matalassa kiikkutuolissa pää taaksepäin nojautuneena selkämystä vastaan. Kasvot olivat tavallista kalpeammat ja niiden ilme tuskallinen. Huulet olivat yhteen puristetut ja käsi piteli lujasti äsken avattua kirjettä.
Miksi kaikki tuo aikoja sitten ollut ja mennyt entisyys taas palautui hänen mieleensä? Tuo muistojen tulva oli tukahduttaa hänet. Eikö hän koskaan päässyt siitä erilleen.
Tyyni, arvokas Anna Hemmer, joka ei koskaan kiihtynyt, ei koskaan kiivastunut, joka oli kaikille kohtelias, ei kenellekään tuttavallinen — hän tunsi nyt niin polttavaa tuskaa että olisi tahtonut itkeä ääneen.