Niin käänsi isä veneen. Souti niemen nenään, josta aukeni aava meri.
Siitä kierrätti hän nopeasti veneen taas suojaan sataman puolelle.
Kulimme vähän matkaa pitkin rantavettä ja asetuimme sopivalta
näyttävään ahvenruohistoon, jossa heitimme taas onkemme pyydystämään.
Olimme nyt joutuneet satamaan, lähelle paikkaa, missä suuret ulkovesillä purjehtivat laivat laskivat ankkurinsa. Minä kiinnyin oitis onkimiseen enkä paljon tarkannut sitäkään, että siinä aivan meidän vierellämme parhaillaan käännettiin suurta ulkolaista laivaa, joka oli äskettäin tullut, tiesi mistä. Iloinen merimieselämä kuului laivasta.
Myös isä oli heittänyt onkensa, vaan hetken kuluttua ei hän niitä enää tarkannut. Hänen huomionsa oli kiintynyt kokonaan muualle, tuohon laivaan, köysien kitinään ja merimiesten huutoihin. Yksi vapansi putosi veteen, vaan sitä hän ei huomannut. Uljas mustakylkinen laiva kääntyi hiljalleen, majesteetillisesti köysien ja koneiden voimasta. Sitä silmäsi hän innosta hurmautuneena. Merimiehet juoksivat reippaina toimissaan laivankannella, ja ne, jotka olivat kiinni köysissä, hoilottivat iloista merimieslaulua.
Kaikkea tätä katseli ja kuunteli isä kuin haltioissaan. Ja vihdoin yhtyi hänkin lauluun, joka näkyi hänelle vallan tuttu olevan.
Kun vihdoin kala nykäsi onkeani, katsahdin minä nopeasti isääni, vaan hän näytti niin kummalliselta. Mutta minä en joutanut tarkemmin katsomaan, taas nykäsi ja minä vetäsin aimo ahvenen veneeseen.
— Isä, katso isä! huusin minä. Mutta hän ei huomannut, ennenkun toistamiseen päästin ilohuudon.
— Kas vaan poikaa! sanoi hän melkeinpä vieraalta sointuvalla äänellä ja jotenkin välinpitämättömästi. Minua kummastutti se, kun ei hän lämpimämmin ottanut osaa riemuuni.
Merimieselämä laivalla kiihtyi. Isä kuunteli sitä kuin jotakin hurmaavaa soitantoa. Hänen rintansa aaltoili sisällisestä innostuksesta.
— Eikös se kuulu hauskalta tuo? sanoi hän aivan kuin itsekseen.
Minä olisin vielä tahtonut onkia ja pyysin isän panemaan täkyä, mutta hän ei sitä ottanut huomioonsa. Sanoi vaan vilkkaana: