Välistä kiertyi muistoni maille kotiseutu, lapsuuteni aikaisemmat elenteet, ne ajat, jolloin ei vielä mikään tuska rintaani repinyt, jolloin kotipellon pientareita muiden yhdenikäisten kanssa piehtaroitiin. Oi hauskat lapsuuden ajat! Mutta sen kipeämpi oli niiden surullinen loppu. Siksipä kun muistot yksinäisyydessä pyrkivät esille, ne levottomuutta lisäsivät. Silloin oli sydämmeni särkyä enkä matkoillani lohdutusta löytänyt. Kumminkin ajatukseni kantautuivat niihin vallattomasti eikä minulla ollut kykyä niitä karkoittaa pois. Pikemminkin, kun tapasin jotakin kotimaan oloja muistuttavaa, takerruin siihen kiinni, en tiedä minkä voiman valtaamana.
Sellaisessa ristiriitaisessa mielentilassa istuin taas muutamana iltana rautatievaunussa matkan teossa, kuten tavallista.
Oudon kaupungin olin jälelleni jättänyt, ja tuntemattomia seutuja kuletti kiivas kyyti. Hämärä antoi vauhtia tuskallisille tunteille. Vaikka pitkällinen matkusteleminen ja vieraissa viivyntä oli kokenut tunteita turruttaa, niin sittenkin kolkkous rinnassa kojotti.
Koetin ponnistaa ajatuksiani oleviin oloihin ja joutaviin jokapäiväisyyksiin. Mittasin seinän korkeutta ja katselin savun hulmuamista ikkunan takana. Jos seutu, jota kulettiin, olisi ollut vaihtelevampaa, ehkä se olisi karkoittanut mustat mietteet. Mutta yhtä ja samaa yksitoikkoisuutta! Ikävä alanko pakeni toisen yhtä ikävän tieltä. Toivoinpa, että olisi ollut kupeella kumpaisellakin juhlallista kuusikkoa, lehteviä vaaroja tai siintäviä vesiä, olisihan se toki toista ollut. Mutta niitä ajatellessakin kotimaan muistot vaan juoksuttivat mielen synkempiin sokkeloihin, ja kipeämmin kaihottivat. Ajattelin, että onni olisi, jos ihminen toisinaan voisi tylsittyä kokonaan, tai pitää siian surutonta mieltä, aallon ahvenen onttoa ajatusta.
Väsyttyäni miellyttämättömiin maisemiin silmäilin matkustajia samassa vaunuosastossa. Useimmat istuivat totisina ja äänettöminä. Matka näkyi ikävästyttävän, hiiren hiljaisuus harmittavan. Muudan äiti pajatti ensin pikku poikansa kanssa, vaan sitte pienokainenkin painautui nukkumaan. Tuskallinen mielentila ilmeni kaikissa.
Erittäinkin erään, siinä aivan vastapäätäni istuvan herrasmiehen kärsivällisyys näkyi kerrassaan loppuneen. Hän ummisteli silmiään ja taas hiukan raotteli, koki heittäytyä hervottomana selustinta vastaan, vaan ei niinkään näyttänyt hyvä olevan. Kohenteli jalkojaan ja vuorotellen ristitti niitä, vaan levottomuus lisääntyi. Hänen käytöksensä herätti pian yleistä huomiota ja jotkut huvia etsien tarkastelivat hänen ähkyröimistään.
Minäkin silmäsin hänen eleitään, ja se tuotti jonkunlaista tyydytystä. Osaa sitä ihminen nauttia toisen tuskistakin, varsinkin silloin kun itsekin kärsii.
Hän näytti hienolta herrasmieheltä, ehkä hiukan elähtäneeltä. Ei puvusta eikä ulkonäöstäkään voinut päättää mitä kansallisuutta hän oli, vaikka aikani kuluiksi olin matkustellessani myös huomioita tällä alalla koettanut tehdä. Huoleton näytti hän olevan puvussaan, joka kyllä muuten oli moitteeton. Kasvoissa kiintyi huomio ensin omituisiin silmiin. Ne olivat syvälle painuneet ja lasimaiset, kumminkin niistä loisti kumma, melkeinpä hurjamainen katse. Otsa oli korkeanlainen, vaan huomattavasti luisu, kulmakarvat vähän viistossa ja sen takia silmätkin näyttivät hiukan olevan tuossa asemassa. Tavanmukainen pujoparta, typistetty ja sileästi suipossa. Kasvot olivat kalpeat ja kuvasivat suuria kärsimyksiä. Melkein näytti hän kammottavalta siinä hermostuneessa, tuskallisessa tilassaan.
Pelko pakotti minua hiukan peräytymään, ja vasta syrjempää rohkenin vapaammin tarkastella outoa miestä. Levottomuus yhä lisääntyi, ja vähitellen aloin arvella, ettei pelkkä matkan ikävyys eikä siitä syntynyt kärsimättömyys voinut yksinään noin armottomasti vaivata ja viskellä ihmisparkaa. Ehkä oli hän ryöväri, murhaaja, jota paha omatunto vaivasi. Eli ehkä oli muukalainen, suruja kokenut hänkin, ja katkerat muistot raivottarina ajatuksissaan riehuivat.
Hän näytti pelkäävän omaa itseään ja lieneekin tuskallisimmat hetket viettänyt yksinään ajatuksiensa kanssa. Niinpä noita tuntui hän kammoavan ja väkipakolla koetti riuhtaseutua todellisuuteen. Mutta vaikeata se vaan oli. Ja viimein loppui kärsivällisyys kokonaan. Vielä kerran koetti ilmisissä aivan kuin työntämällä työntää pois luotaan turmiollisia tuumailuja. Kun ei se onnistunut, niin päästi hän sydämmensä pohjasta äärettömän katkeruutensa kevennykseksi tuskan huudahduksen, sanan selvän — suomenkielellä.