Kaikki vaunussa matkustavat käsittivät mutkattomasti tarkoituksen, vaikkeivät itse sanaa ymmärtäneet. Kauvan kaikui se heidän korvissaan ja osoitti, että se se oli näytöksen loppupamaus, pommi, joka kotvan sihistyään viimein räjähtää ja särkee lisän kanssa sen, mitä oli aikomus murtaa.
Mutta minä höristin korviani. Suomalainen! Mikä oli lähettänyt kansalaisen vieraaseen maahan tuskittelemaan ja kiroilemaan ahtaassa rautatievaunussa? Onneton, kuinka kovat kärsimykset sinua mahtanevatkaan ahdistaa! Tuliset tuskasi eivät liene vähäiset, kun ne noin ankarasti pyrkivät ulos pakkautumaan. Sydämmesi lienee kipukattila, jossa kaikki maailman murheet kiehuvat ja viimein paisuvat yli reunojen.
Minä koetin lähetä onnetonta maalaistani. Yrittelin päästä puheikkain hänen kanssaan. Salaman leimahdettua ja ukkosen jyräiltyä tuntui ilma hänen sisällään raitistuneen ja puhdistuneen. Tyynenä istui hän kyynäspäät polvia vasten, kädet kannattaen päätä, joka oli eteen kumartuneena.
— Oletteko suomalainen — Suomessa syntynyt? kysyin minä äidinkielelläni.
— Olen, vastasi hän lyhyesti ja kuivasti.
Hän näkyi kumminkin hämmästyvän, vaikka koetti sitä peittää. Silmät kuvasivat kummastusta ja synkästä elottomuudestaan kirkastuivat kostuakseen sitte taas entistä enemmän. Mutta pitempiin puheisiin vältti hän tarttumasta. Odottamaton tuttavuus huomattavasti huvitti häntä, vaan luontainen jörömäisyyskö vai mikä lienee hänet noin kolkkona ja kuivapuheisena pitänyt. Minä siirtäydyin penkilläni lähemmä, vaan hän puolestaan peräysi saman verran. Esittelin itseni ja silloin sain vastauksen.
— Dunsten.
— Tavast.
Ja niin olimme me tuttavat. Mutta keskustelua ei tahtonut syntyä. Vastaukset hän antoi niin lyhyet ja välttelevät kuin mahdollista. Olisin halunnut tietää jotain hänestä ja myös keskustella yhteisestä kotimaasta, mutta puheen johtaminen sinnepäin teki keskustelusta lopun. Kaupungin nimen, jossa viimeksi oli viipynyt sain tietää, ja matka tuntui olevan samaan mihin minullakin.
— Joko kauvankin olette oleskellut ulkomailla?