Toverini sattuivat silloin nousemaan kävelylle. Minä seurasin heitä. Ei aikaakaan kun kulimme rantamalla heidän ohitsensa. Tytär ja äiti istuivat jo matolla keskustellen keskenään. Me kulimme ohitse, vaan vähän matkan perästä käännyimme takaisin. He olivat silloin menneet veteen huuhtomaan itseään ja nousivat juuri nähtävästi mennäkseen pukuhuoneeseen.
Minä kiirehdin omalle aitauksellemme, nopeasti huuhdoin itseni vedessä hiekasta ja menin kammiooni vaihtaakseni uimapuvun tavalliseen vaatetukseen. Olin pian kadulla, jota myöten rannalla liikkuva yleisö kulki, odottamassa — ketä? Nähtävästi tovereitani, mutta ajatuksissa kulki toivomus, että saisin nähdä tuon nuoren neidon. Kävelin siinä hermostuneena. Ei toverinikaan vielä tulleet. Komeita vaunuja kulki ohitse ja iloista kylpykansaa.
Samassa näkyivät toverini. Minä kävelin heitä vastaan. Mutta nyt tuolta viereisestä kylpyhuoneesta tulivat ne toisetkin. He tulivat aivan vastaani. Neidon verevät kasvot ilmaisivat terveyttä, elävyyttä. Ohi kulkiessaan sattui sulotar vilkaisemaan minua suurilla, kauniilla silmillään, vilkaisi vapaasti, mutta niin viattomasti ja teeskentelemättömästi, että minusta oli oikein ihme tavata sellainen katse suurmaailman ihmisten joukossa.
Voin sanoa, että tuo hetki teki muutoksen elämässäni. Sen jälkeen en ollut enää sama huoleton ihminen. Tuo viaton katse tunkeutui sisällisimpään olemukseeni. Toverini huomasivat sen ja kysyivät kummastuneina:
— Mikä sinuun tuli, Tauno?
Seuraavana päivänä ja aina siitä lähtien säännöllisesti olin minä tuolla uimarannalle menevällä tiellä, mutta uimaan ei minua haluttanut. Milloin tovereja lyöttäytyi matkaani, koetin minä tekeytyä innokkaaksi tenniksen pelaajaksi. Tenniskenttä ja verkko oli nimittäin tien ohessa nurmikolla. Siinä kulutin minä aikaani odotellen aatoksieni ihannetta. Ja usein näinkin tuon tytön äitinsä matkassa. Joka päivä määrätyllä ajalla menivät he uimarannalle ja palasivat hetken kuluttua takaisin. Koskaan en nähnyt muita heidän seurassaan. Vaikka äitinsä oli tummaverinen, oli tyttö kumminkin vaalakka. Neidon vaaleanpunervat kutrit olivat niin tuuheat, että kasvot näyttivät melkein olevan kääriytyneinä kokonaan niiden sisään.
Minä olin näihin saakka ollut huikentelevainen ja ajattelematon. Mutta nyt valtasi minut jonkinlainen pyhä tunne, joka väkisinkin teki minusta vakavan henkilön. Mitään varsinaista näkyvää aihetta ei minulla ollut tuohon. Mitä minuun koski tuo viattomuuden ilmiö suurmaailman huvipaikalla? Näin koetin kysellä itseltäni. Mutta se vaan enemmän vangitsi minua. Minä pidin itseäni kuin rikollisena, joka uskalsin ihannella tuollaista katsetta.
En voinut olla katsomatta häntä, en etsimättä hänen silmäystään. Ja joka kerta hän loi silmänsä minuun ohi kulkiessaan. Merkillistä, että minä tästä aina hämmennyin. Tarkoitukseni oli jotenkin hankkia tilaisuutta tuttavuuden tekemiseen, mutta aina minä sotkeuduin. Toivoin että tennispeli olisi minulle apuna, mutta ei hän näyttänyt olevan niitä urheilevia naisia, joita Amerikassa on niin paljon.
Sain tietää, että hän oli hyvin toimeentulevan liikemiehen tytär ja äitinsä kanssa vietti kesää Newportissa. Isä itse kuului melkein alinomaa olevan liikematkoilla. Varsinainen asuinpaikka oli heillä New Yorkissa.
Eräänä aamuna oli hyvin tuulinen ilma. Taaskin palasi ihanteitteni esine äitinsä kera rannalta. Tuuli lennätti hänen kaulaltaan hienon silkkisen huivin maahan. Minä kiiruhdin luo ja nostin huivin sekä tarjosin hänelle. Neito loi minuun miellyttävän kiitollisen katseen; äiti puolestaan katsoi terävästi ja tutkivasti.