He seisahtuivat siihen ja katsoivat peliä. Minä lausuin muutamia kohteliaisuuksia ja pyysin neitiä yhtymään leikkiin. Ei hän ruvennut. Ja samassa minäkin herkesin sekä aloin enemmän puhelemaan. Kun he sitte lähtivät kävelemään, sain minä näin tilaisuuden liittäytyä matkaan.

Sitte oli minulla onni joka aamu tehdä heidän kanssaan kävelymatka. Kuljimme rannikolla, puistossa ja missä milloinkin. Neidon äiti oli tarkkakatseinen, huolta pitävä nainen. Hän seurusteli aina tyttärensä kanssa. Ja minä olin todella iloinen saadessani olla kolmantena. Vaikka näinkin, että minun onnistui vähitellen voittaa muorin luottamus, ei hän kumminkaan sallinut tyttärensä käyskennellä yksin kanssani. Siinä suhteessa hän kokonaan poikkesi Newportin muusta seurapiiristä.

Ihanteeni nimi oli Irene Davis. Ajattelin hänen olevan kuuluisasta amerikkalaisesta Davissuvusta enkä koskaan tästä enempää kysynyt.

Vähitellen tulimme hyviksi tuttaviksi. Minäkin opin heitä paremmin tuntemaan. Isän alinomaisten matkojen takia oli äiti kodin ja talouden johtajana. Hän näytti olevan määrääjänä perheessä. Irene oli hyvin kasvatettu tarkan huolenpidon alla. Hän oli nyt seitsentoista vuotias. Minun ikäni oli jo kolmessakymmenessä, mutta en tätä eroa pitänyt minään suurena.

Onnellinen oli se kesä minulle. Lämmin päiväpaiste ukkosilman edellä. Minä hylkäsin melkein kokonaan muun seuran ja olin Davisien kanssa yhdessä rannalla, päivällisillä, kilpa-ajoissa, huviretkillä y.m. Meillä nuorilla oli jo varsinainen salainen liitto olemassa, vaikka sanaakaan ei sinne päin oltu vaihdettu. Irenen äiti oli väsymätön seuralainen, ja minun täytyy sanoa, minä tunsin olevani niin turvassa noiden kahden naisen seurassa, aivan kuin pelastettuna suuren, viekoittelevan maailman käsistä. Minä tunsin päivä päivältä tulevani paremmaksi, jalommaksi ihmiseksi, niin oli ylentävää tämä seurustelu.

En oikein voinut tuntea itseäni. Sen minä tunsin, että jokin tavaton vetovoima veti minua Ireneen. Olinko minä rakastunut? Olin, epäilemättä. Mutta minun tunteeni oli jotain erilaista kuin olin rakkaudelta kuvitellut. Se oli vapaampi intohimosta ja tulisuudesta. Minä koetin tutkistella itseäni, ja loppupäätökseksi sain, että Irenen viattomuus oli rakkauteni pyhittänyt, jalostanut. Minä todella rakastin häntä, rakastin äärettömästi ja kuta kauvemman aikaa me seurustelimme, sitä valtavammaksi tuo rakkaus paisui. Minä näin, että Irenen laita omalta kohdaltaan oli sama. Arvasin aivan hänen tunteensa, arvasin — niin, minulla oli paljon todisteita päätökselleni.

Usein ajattelin kosimista, miten tuo tapahtuisi. Mutta joka kerta tuntui se minusta niin omituiselta, melkein peloittavalta. Mieleeni ajautui kummallinen tunnelma, ettei Irene minulle kuulu. Mutta tätä koetin karkoittaa pois, sillä olihan minulla jo vakuutusta, ettei Irene olisi vastaan, kun milloin pyytäisin vaimokseni. Tästä epävakaisesta asemasta kehittyivät asiat itsestään. Irenen äiti oli oppinut luottamaan ja kunnioittamaan minua. Hän oli arvatenkin tehnyt tutuilleni kysymyksiä minusta ja varmaankin olivat vastaukset tyydyttäviä, sillä ei hän enää meitä kumminkaan erillään koettanut pitää. Hän luki minut kuin perheeseensä kuuluvaksi ja melkeinpä näytti odottavan jotakin, jota tiesi meidän itsessämme ajattelevan.

Mutta minussa ei näkynyt rohkeutta löytyvän astuakseni ratkaisevata askelta. Huvikausi Newportissa läheni loppuaan. Muutamat perheet olivat muuttaneet pois ja toisten talviasuntoja suurissa kaupungeissa laitettiin kuntoon. Rouva Daviskin puuhasi lähtöä ja puhui siitä kanssamme.

Me kolme olimme taas kävelyllä puistossa. Kuljimme kapeata polkua, jota kummaltakin sivulta tammet ja muut puut varjostivat. Päittemme päällä puitten oksat ystävällisesti tervehtivät toisiaan, että olimme aivan kuin lehtikatoksen alla. Aina jonkun matkan päässä oli penkkejä väsyneille istumasijoiksi. Irenen äiti sanoi tuntevansa väsymystä ja istuutui. Me jatkoimme hiljalleen matkaa suoraan kulkevaa tietä pitkin. Äiti sanoi istuutuessaan:

— Emme joudakaan nyt kaukaa kävelemään, kun pitää ruveta valmistamaan paluuta New Yorkiin.